Ajattelin jakaa tänään ajatuksiani siitä, mitkä asiat ärsyttää noin niinkuin yleisesti, satunnaisesti, pysyvästi, ohimennen tai muuten vaan.

Olen siivonnut tänään, joten lista on helppo aloittaa sillä, että

- inhoan meidän laminaattilattioita yli kaiken. Ensinnäkin siksi, että laminaatti on rasittavin materiaali pestä ja levymoppi on ihan perseestä. Toiseksi siksi, että se on hyvin liukas materiaali. Joka päivä saa pelätä koska koiralta muljahtaa lonkat kun se lähtee liikkeelle ja matot ei pysy paikallaan vaan joku kaunis päivä olen ikkunasta läpi kun liukastun olohuoneen mattoon. Kolmanneksi sen takia, että laminaatti ei vaan pysy puhtaana taloudessa, jossa kävellään kesäisin ulkonakin paljain jaloin ja jossa asuu yksi sellainen otus, jolla on samat tassut sisällä, ulkona, sateessa, paisteessa, kurassa ja heinässä jalassa eikä hän osaa niitä pyyhkiä tai muutenkaan oikein välitä pitää niitä puhtaana. Ja neljänneksi, laminaatti on kylmä ja kova materiaali. Näin kesällä se ei haittaa mutta talvella saattaa tulla edellisen asunnon muovimattolattiaa ikävä.

- se, ettei kodissamme ole yhtäkään pöytätasoa, joka EI olisi kukkuroillaan jotakin epämääräistä tavaraa. Kuinka vaikeaa se oikeesti on opetella viemään tavarat paikalleen, mainokset lehtikoriin ja ylläpitää yleistä siisteyttä!! En osaa vastata, koska olenhan toinen huushollimme pöytiä tavaralla kuorruttavista osapuolista. Mutta aina se vaan vituttaa, että nyt päätän tässä ja nyt kaikkien läsnäollessa, että tästä lähin keittiönpöydän ääressä mahtuu ihan oikeasti kattamaan lautaset ja syömään ilman, että pöytää tarvitsee raivata samalla kun perunat kiehuu. Tiedoksenne, yhtäkään sellaista viikkoa ei ole vielä osunut kohdalle...

- äärimmäisen ärsyttävää ja asia, joka varmasti saisi savun nousemaan korvistani, jos se olisi fyysisesti mahdollista, on se, että miehelläni on tapana avata telkkari vaikka kuuntelisi yhtä aikaa radiota. Ei siinä sinällään mitään, mutta kun niissä molemmissa toosissa pitää olla äänet päällä. Hei pliis, jompikumpi: radio kiinni tai telkkari mutelle! Kiitos! Ja sitten kun ne yleensä vielä jäävät molemmat vastaanottimet päälle kun lähdetään työhuoneeseen istumaan tietokoneelle...

- sanomalehden jakaminen aamulla, voi jumalauta... Mieheni siis ihan oikeasti lukee lehtä aamulla, kääntelee rauhassa sivuja ja auta armias jos sitä lehtä luetaan sitten yhtä aikaa.... Minulla on tapana lukea lehti monta kertaa päivän aikana ja ensimmäinen kosketus tuoreeseen lehteen on vaan ylimalkainen selaaminen, jos silmiin osuu sattumalta joku kiinnostava juttu, voin lukea sen ajatuksella. Ja lehden aamuselaaminen pitää olla tauotonta eikä sillon pitäis odottaa, että toinen lukee rauhassa toista puolikaa lehdestä. Phyh!

Ei kaikki asiat tietänkään ihan näin pinnallisia ole, minua ärsyttää moni muukin asia. Olenhan vain kuitenkin ihminen minäkin, joten tietenkin minua ärsyttää toiset ihmiset. Minua ärsyttää, kun joudun kahdenkesken sellaisen ihmisen kanssa, jolle minulla ei oikeasti oli mitään sanottavaa. Vaikka mielummin kuin keskustelen kaksi tuntia säästä, olisin ihan hiljaa ja itsekseni. Ilmeisesti se on kuitenkin todellisessa elämässä mahdoton tehtävä.. On naurahdettava vaivautuneesti tooooosi kuluneelle läpälle tai oikeasti päiviteltävä ihan tosissaan, että huhhuh, kyllä on ollut niin kuumaa ja hellettä, kyllä on lomalla ollut nyt mukava olla kun oikeasti tekisi vaan mieli sanoa: "Mä en oo neljään viikkon käyttäny dödöön, haluuks haistaa mun kainaloita, jos mä sitte saisin olla rauhassa?". Oikeesti, joskus hiljaa istuminen ja toisen omiin oloihinsa jättäminen on ihan ookoo, varsinkin jos se toinen lukee lehteä, syö tai pelaa tetristä kännykällä ilman, että huokailisi itsekseen tylsistyneenä. Kannattaisi joskus kokeilla!

Taito, jota jokaisen tulisi joskus harjoitella on sekin, että ottaa suoraa puhetta joskus vastaan ihan lungisti. Varsinkin jos se edes yritetään sanoa jotensakin asiallisesti esim. ilman, että ketään huoritellaan, haukutaan pässiksi yms. Ja jos joskus ei kaverin käytös ihan miellytä ja siitä on aiheutunut jonkinlainen välirikko tai pieni kylmä kausi, kandee vastata totuudenmukaisesti kun kaveri sitte kysyy, että mikä vaivaa. Jos vaan sanoo, ettei mikään, unohdetaan ja annetaan olla ja silti molemmat osapuolet tietävät pinnan alla kuplivan ja jotakin olisi sanottavaa niin, hei, olis oikeesti kannattanu sanoa silloin kun tilaisuuden sait mikä vaivaa. Koska voi olla,ettei toista tilaisuutta saa ja kylmä kausi muuttuu jääkaudeksi ja kohta ette ole missään tekemisissä keskenänne. Muutenkin jos säännöllisesti valitat seurastasi ja siitä kuinka turhalta jossain porukassa hengaaminen tuntuu, koska sinua ei huomioida tai ylitsesi kävellään, voi olla, että porukn ulkopuolinen kaverisi ei lämpimikseen kehota sinua ottamaan pesäeroa hetkeksi aikaa ja vaihtamaan (väliaikaisesti) kaveriporukkaa. Koska äärimmäisen ärsyttävää on kuunnella säännöllisin väliajoin sama "Nokuneimuaeeshuomioidajamullaonsemmonenolokuinolisinjokukoriste"-virsi all over again...

Ja sekin, että joku ei näe mitään päiviteltävää ja voivoteltavaa asiassa, jonka olet jo päättänyt tehdä vaan sanoo suoraa, että "hei kiva juttu ja varmaan tosi hyvää vaihtelua ja opettaa vähä luonnetta ja semmosta". Tämä voi olla tarkoitettu ihan hyväntahtoiseksi tsemppaukseksi eikä pahantahtoiseksi vittuiluksi. Ei kaikki ihmiset jaksa nähdä mitään voivoteltavaa siinä, että olet nyt päättänyt katkaista lopullisesti napanuoran ja antaa lapsesi vieraille ihmisille hoidettavaksi. Varsinkin nyt oikein korostaakseni kun olet asian jo päättänyt tehdä... Ja kun sitä pointtia ei ymmärretä tai suostuta ymmärtämään, ratakiskon vääntäminen menee joskus provosoivaksi asian esittämiseksi, josta herkimmät yleensä vetävät omat johtopäätöksensä ja laskeutuvat sieltä vaaleanpunaisesta pilvilinnastaan tavallisen rahvaan pariin sättimään ja aukomaan päätään. No joo, ehkä ymmärsitte tekstin sävystä kumpana osapuolena olen molemmissa tilanteissa ollut...

Olen joskus kuullut sanottavan, että olen vaikeasti lähestyttävä ihminen. Se pitää varmasti paikkansa, ja se on sellainen luonteenpiirre, jota ei hetkessä muuteta. Joten seuraavan kerran kun tapaatte jonkun uuden ihmisen, joka vaikuttaa vähän kylmältä ja etäiseltä, antakaa aikaa ja antakaa hänen tutustua teihin käsivarrenmitan päästä. Mikään ei ole niin rasittavaa kuin päättä, että ensi maanantaina kun meille tulee se uusi työntekijä, niin mä näytän sille ihan oikeesti, että mä oon hyvä tyyppi enkä huumorintajuton kampela. Tuota kutsutaan itsensä huijaamiseksi. Alan olla siinä iässä pikkuhiljaa, etten jaksa ihan jokaisen kesätyöntekijän kanssa tuota asiaa enää potea. Mutta siis pointti tässä olisi se, että seuraavan kerran kun tapaat tuollaisen kylmän kampela, seuraa häntä hetki siinä seurassa, jossa hän on jo tottunut olemaan, ihmisten kanssa, jotka ovat hänelle jo tuttuja. SIlloin näet minkälainen hän oikeasti on. Jos hän on heidänkin kanssaan kylmä kampela, hän luultavasti on vaan kuivakka ja tylsä tyyppi... Ja muutenkin uusia ihmissuhteita on mukavempi ja luontevampi luoda kun saa rauhassa katsoa mihin päin homma kääntyy eikä huomata, että tässä olisi nyt tällaiset odotukset täytettäväksi. Kenestäkään ei ole kivaa väkisin muuntua jonkun toisen ihQksi hanibööbestikseksi. Ja kun näin ei tapahdukaan,saa kuulla olevansa tympee ja epäystävällinen ämmä kun ensimmäisenä ole ryntäämässä kyynelsilmin syliin ja kertomassa kaikkea suolensa toiminnasta lähtien vaan moikkaa niinkun normaalit puolitutut tekee sattumalta osuessaan samalle parkkipaikalle.

Toki minua risoo moni muukin asia, tässä oli vain nyt näin alkuun tärkeimmät.