perjantai, 4. tammikuu 2013

Uuden vuoden aloitus

Jaa, olisi kai jo korkea aika päivittää elämäänsä tännekin. Onhan edellisestä kerrasta jo useampi kuukausi. Vaikka elämä on tällä hetkellä aikalailla aikataulutettua ja ruutinia, ei sitä aina välillä huomaakaan kun viikko on jo suhahtanut ohitse. Tyttömme voi hyvin ja kasvaa, naureskelee ja kääntyilee, ihan mieletöntä seurata kuinka nopeasti se pieni ruttuinen avotun käärö kehittyy ja kasvaa.Joulupäivänä vietettiin jo 5-kuukautissyntymäpäivää ja ensimmäisen joulun lahjat olivat jännitysmomentteja lähinnä meille vanhemmille. Neitiä itseään kiinnosti lähinnä vain lahjapapereiden repiminen ja nauhoilla leikkiminen.

Muistaakseni jossain raskausajan kirjoituksessani pelkäsin sitä, että muuttuisin Äidiksi, siis sellaiseksi joka ei osaa puhua enää muusta kuin lapsensa ruumiintoiminnoista ja unirytmissä. Hyviä uutisia! En ole muuttunut, lieviä oireita on havaittavissa mutta äiti-vauva-ryhmässä joudun ihan todella välillä puremaan kieleeni, etten tulisi lipsauttaneeksi mitään harkitsematonta. Olenkin tullut siihen lopputulokseen, että joku unohti minulle sairaalassa antaa sellaisen pillerin, jolla äidin pää saadaan pehmenemään. Minulle ei ollut mikään  ongelma kun imetys loppui alle 2 kuukaudessa itsekseen, itse asiassa se oli helpotus. Saatiin päivärytmi toimimaan ja neiti alkoi viihtyä sitterissä ja leikkimatolla, opetteli syömään tuttia eikä äidin tämän takia tarvinnut kasvaa sohvaan/sänkyyn/lapseensa kiinni. On ihan normaalia, että äitiyslomallakin tarvitsee aikaa itselleen ja mikään ei tuuleta päätä paremmin kuin yksi ilta pois kotoa silloin tällöin. Olen siis edelleen oma itseni sillä erotuksella, että olen lisääntynyt ja päivät suunnitellaan ensisijaisesti lapsen tarpeiden mukaan.

Olen ehkä onnellisten tähtien alla siinä mielessä, että saimme helpon lapsen. Hän nukkuu hyvin ja syö hyvin joten tunnin pätkissä nukutut yöunet eivät ole meidän riesana. Sen takia en osaa sanoa olisinko erilainen, valittaisinko herkästi väsymystä ja taivastelisinko vauva-arkea, jos asia olisi toisin. Olisinko silloin enemmän Äiti.

Niin ja onhan meillä ehtinyt jo käydä pieni vahinkokin. Luultavasti olen taas tulevana kesänä viimeisilläni raskaana. Ei sillä, etteikö tämä olisi osittain suunniteltu juttu, helpon esikoisen kanssa alettiin aika pian puhua "ei haittaa vaikka tässä olisi toinenkin"-tyyppisiä lauseita. Emme vain ajatelleet asian tapahtuvan näin nopeasti, koska esikoinenkin oli Iisakin kirkko-tyyppinen projekti. Onnea seuraavasta lapsesta varjostaa kuitenkin pelko synnytyksestä, varsinkin nyt kun takana on yksi kaoottinen ja rankka kokemus. Aika tulee näyttämään, kuinka tässä käy, saammeko toisen lapsen vai onko kyse vain väärästä hälytyksestä ja kuinka se syntymän ihme sitten koetaan jos koetaan. Tämä toinen kerta positiivisen raskaustestin jälkeen on alkanut toki muutenkin hieman erilaisissa tunnelmissa. On kestänyt useamman viikon, pari kuukautta jopa hyväksyä asia. En tiedä miksi. Suurin syy siihen on tietenkin se synnytys, mutta mielessä ovat risteilleet ajatukset siitäkin, että jääkö kauan toivotto esikoinen sitten liian vähälle huomiolle kun oma olo on välillä mitä on. Mutta kun asiaa miettii ja pyörittää mielessään, olen huomannut että ainakaan nyt alkuvaiheessa ei ole ollut moisia ongelmia.Olen opetellut lepäämään sen ajan, mitä neitikin nukkuu päiväuniaan enkä enää yritäkkään saada asioita niin paljon valmiiksi kuin kolmisen kuukautta sitten. Pieni lapsi vaatii aikansa jo itsestäänkin, ilman että siinä äiti kauheasti miettii omaa ajankäyttöään vaikka olisi kuinka raskaana tahansa. Näkyipä ensi maanantaina ultrassa mitä tahansa,otan sen tilanteeseen tyytyväisenä vastaan. Olen äärettömän onnellinen tästä jo olemassa olevasta lapsestani, miksi en osaisi olla onnellinen kaikista tasapuolisesti on heitä sitten yksi tai kymmenen.
Ainoa, mikä jääkään sitten jäljelle, on se huokaileva ja turhia asioita vatvova anoppi... wink

Minun uusi vuoteni alkaa siis odotuksen merkeissä, mutta mikäs tässä on odotellessa. Tiedossa on joka tapauksessa ainutlaatuinen ja ikimuistettava vuosi, siinä missä mennytkin vuosi oli juuri sellainen.

keskiviikko, 10. lokakuu 2012

Asiat, joita neuvolassa ei kerrota

On rankkaa olla äiti ja kirjoittaa blogia, joten jommasta kummasta toiminnasta on karsittava ja blogini kannalta päädyin tällaiseen vaihtoehtoon. Edellinen kirjoitus jäi vähän vaiheeseen, koska nämä blogitekstit pitäisi yhdeltä istumalta saada valmiiksi eikä jättää kesken, koska samankaltaisista ajatuksista ei saa enää myöhemmin kiinni. Joten aloitan nyt uuden kirjoituksen uudesta aiheesta ja katsotaan saanko tämän valmiiksi, ennenkuin päiväunet tuola vaunuissa loppuvat.

Synnytys on nyt siis ohi ja lopputulos on ihana ja perhe-elämää on takana nyt kohta kolme kuukautta. Halusin nyt kirjoittaa siitä, että olen huomannut kuinka pieneksi äitiysneuvolan anti loppujen lopuksi jää ja miten synnytyksestä toivutaan.

- Jos raskaus on sujunut ilman mitään sen suurempia vaivoja ja vaaratilanteita, neuvolassa käynti alkaa helposti mennä hyvin synnytyskeskeiseksi. Ensikertalaisena ei oikein osaa mitään kysyä ja jos synnytys ei herätä kylmää hikeä ja ahdistusta, eipä sielä neuvolla muuta sitte käydäkään tekemässä kuin pissaamassa purkkiin ja seisomassa vaa'alla. Ihan yhtä tyhjän kanssa mutta onpahan äitiysloman alkuun jotakin puuhaa, joka pitää vähän normaalissa arkielämässä kiinni.
- Lantionpohjanlihaksia pitää sitten ihan oikeasti treenata, mutta syitä on muitakin kuin vain ne, jotka lukee virallisissa ohjeissa, jotka sairaalasta annetaan. Koska synnytyksen jälkeen, mikäli se siis on tapahtunu ponnistamalla alakautta,  on istumaan meneminen, seisomaan nouseminen, kyykkiminen, sängyllämakaaminen, kakallakäyminen, aivastaminen ja käveleminenkin opeteltava uudestaan ja kaikkiin näihin toimintoihin olet tähän astisen elämäsi ajan käyttäny ko. lihaksistoa vaikka et ole asiaa sen kummemmin ajatellut. Pöntöllä istuminen on kummallista jos et ihan oikeasti tiedä mitä tehdä tai et vain pysty tekemään mitään. No, kyllähän sielä istuu ihan vaikka vaan huvikseenkin.
- Mikäli täysimetät, varaudu elämäsi ummetukseen ostamalla jotakin ummetuslääkettä jo valmiiksi. SIllä kun meijerituotanto on lähtenyt todenteolla liikkeelle, kaikki juomasi ja syömäsi neste menee suoraan tisseihin maitoa varten ja sitten kun olet keksinyt miten kakataan kakkaatkin kuivia betoninpaloja perse verellä. Ei hauskaa hommaa ollenkaan ja johtaa pahimmillaan siihen, että lakkaat syömästä hetkeksi kun tiedät että vatsa toimii jossain vaiheessa kuitenkin. Joten ota ummetuslääkettä pieni määrä joka päivä niin vatsa toimii hieman mukavemmin. Ja jos sattuu niin mukavasti että punnausyritykset poksauttavat pukaman, ihan oikeasti hae apteekista siihen lääkettä ajoissa. Mielummin vaikka synnytän seuraavallakin kerralla melkein vuorokauden kun uudestaan mietin päivätolkulla kuinkahan olisi kun seisominen istuminen ja paikallaanmakaaminenkin ottaa kipeää.
- Muuten imetystä ajatellen osta rintakumit jo valmiiksi eikä vasta sitten kun pelkkä imetyksen ajatteleminen sattuu vereslihalla oleviin nänneihin. Pieni silikoniapuväline auttaa kummasti ja poistaa yhden synnytyksen jälkeisen vaivan.
- Jälkivuotoa ajatellen osta valmiiksi niitä paksuja ja pitkiä siteitä, joita et normaalioloissa käyttäisi ikinä. Varsinkin jos sinulla on leikkaus- tai repeämähaava. Paksusta siteestä saat nimittäin ylimääräisen toppauksen, joka pehmentää alastuloa joka kerta kun käyt istumaan.
- Hoida mahdollista leikkaus- tai repeämähaavaa ihan oikeasti pesemällä ja antamalla ilmaa. Olisin vaatinut nukutuksen jos minun olisi pitänyt mennä tulehtuneen haavan kanssa lääkäriin.
- Synnytyksestä ei toivu hetkessä vaikka se olisi ollut kuinka helppo tahansa, uskallan näin väittää. Vaikka minulla se ei ollut helpoimmasta päästä, olisi minun pitänyt ottaa vieläkin rauhallisemmin kuin otin. Pyykkiä ehtii pestä muutenkin mutta äitiysloma on ihan oikeasti sitä varten, että makaat sängyllä vauva kainalossa vaikka koko päivän. Onneksi minulla on sitä lomaa vielä rutkasti jäljellä.
- Muutenkin minimoi stressi! Jos maitoa ei tule riittävästi, osta korviketta. Jos lapsi vaatii rauhoittuakseen jotakin suuhunsa, opeta hänet käyttämään tuttia, jos haluat ettei hän kasva kiinni rintaasi. Sokerivesi auttaa tässä asiassa: toppaa tuttia siihen niin johan maistuu! Järjestä vapaapäiviä eli päiviä kun kukaan ei tule käymään eikä soita.
- Ajattele synntystä kärpäsen paskana Itämeressä. Koska sitä se oikeasti on sinun ja lapsesi elämässä. Se saattaa kestää muutamasta tunnista muutamaan päivään mutta se on aika nopeasti loppujen lopuksi ohi. Kun asiaa alkaa oikein miettiä, synnytys on vain se yksi kerta kunkin lapsen kohdalla mutta se lapsi on sinun loppuelämäsi ajan sinun lapsesi ja asioita, joita sinun pitää lapsellesi opettaa ja joista olla vastuussa hänen puolestaan on aika monta muuta ja suurempaa kuin synnytys. Siinä vaiheessa kun alat miettiä sitä, millä lapsesi saisi ymmärtämään kaikkia maailman vaaroja ja mahdollisuuksia, ei hänen syntymänsä ole päällimmäisenä mielessä. Silloin sitä vain ajattelee sitä, että toivottavasti lapseni ei tule kohtaamaan matkallaan yhtään namusetää/raiskaajaa/huonoa pari suhdetta/kodittomuutta/koulukiusaamista ja ties mitä muutakaan.

tiistai, 14. elokuu 2012

Tyttö tuli

Johtuen tästä helkkarin huonosti toimivasta palvelimesta ja totaalisesta väsymyksestä, odotuksen viimemetrit jäivät raportoimatta ja muutenkin tämä bloggailu on kokenut jonkinsortin inflaation tässä viime kuukausina. Mutta siis 2 viikkoa yliaikaa, 1,5 vuorokautta synnytyksen käynnistelyä ja 18 h 47 min synnytystä ja olemme nyt mieheni kanssa nyt pienen ja ihanan tyttölapsen vanhemmat.

Oloni pullataikinana ja joka aamu toiveikkaana herättyäni ja illalla pettyneenä nukkumaan mennessäni yli menneet 2 viikkoa ehdin ajatella kaikenlaista. Tietenkin pelotti, että onko vauvalla kaikki hyvin ja toisaalta sitten hermostutti se, kun mitään ei tapahdukaan. Alunperin suhtauduin synnytykseen hieman välinpitämättömästi ja neuvolassakin totesin vain, että noh, mä käyn vähän synnyttelemässä ja sitte meillä on lapsi. Mutta kun aikaa kului ja sitten oltiinkin siinä pisteessä, että meillä oli aika varattuna sairaalaan ja käynnistys aloitettiin, olin ehtinyt stressaamaan itseni hieman hysteeriseksi. Synnytystä ja sitä, että se oikeasti tapahtuu NYT, oli ehtinyt ajatella jo ihan liikaa joka kantilta. Oma kroppa ei vain ollut hoksannut mitä pitäisi tehdä eikä se meinannut sitä ymmärtää kunnolla oikein silloinkaan kun homma laitettiin lääkkeillä käyntiin. Ensimmäinen yö sairaalassa tarkkailuhuoneessa meni huonosti nukkuen ja itkien ja sitä peläten, että päädyn leikkauspöydälle, koska synnytys ei vain ota onnistuakseen. Ja vaikka kokemus oli rankka sitten loppujen lopuksi ja tosiaan koin lähes kaiken mitä synnyttäjä voi vain kokea (oikeastaan se keisarinleikkaus olikin tällä kertaa ainoa, mikä jäi kokematta), ei sitä melkein 19 tunnin urakkaa juuri enää muistele, kun lastaan pitää sylissä. Mutta kerronpa nyt oman synnytyskokemuksen teille kaikille kuitenkin, ihan vain siksi, että edes joku joskus kertoisi suoraan miten sekin homma voi mennä jos se ei mene ihan niinkuin oppikirjoissa.

- Synnytykseen mukaantuleminen voi saada puolisossa esiin ihan uusia puolia. Mieheni, joka pelkää neuloja ja verta ja sairaaloita, istui vieressäni ja piti kädestäni koko urakan ajan. Hän kalpeni vasta siinä vaiheessa, kun hänellä oli pesty ja puetettu lapsi sylissään. Siinä vaiheessa hän sanoi: Nyt mä haluan vittu kotiin täältä. Mieheni on myös pahimman luokan sympatiakipuilija, mutta niin hän vain tsemppasi minua pahimpienkin supistusten ajan.

- Ilokaasu on hieno keksintö. Alussa kun se vielä auttaa. Loppuvaiheessa se on enää äänenvaimennin, johon huutaa vittusaatanaa. Paras synnyttäjän ystävä on epiduraali ja spinaalipuudutus, jota ensimmäistä sain kaksi annosta ja viimeksi mainittu iskettiin selkäytimeen vielä loppuvaiheessa, niin, että oikeastaan pahimmat tuntemukset jäivät minulta tuntematta. Ainoat, mitkä loppuvaiheessa ottivat kipeää oli mahaani päältä päin runttaava kätilö ja lapsen pää joka painoi synnytyskanavaa. Lapsen ulostulo tai pieni leikkausoperaatio eivät tuntuneet missään. Joten kannattaa olla ajoissa sairaalassa, että ehtii saada kunnon satsin lääketieteen ihmeitä, mutta jos on ikänsä kärsinyt kuukautiskivuista, supistuksia jaksaa yllättävän pitkään pelkän lämpöpussin avulla.

- Synnytys on ihmiselimistön eritteiden juhlaa. Mutta minä päätin jossain vaiheessa supistuksia, että ihan sama, kätilöt näkevät niitä työkseen. Helpommalla pääsee itse kun ei yritä nieleskellä oksennusta vaan helpottaa oloaan edes sen verran.
(jatkuu...)

perjantai, 15. kesäkuu 2012

Äitiajatuksia

Tässä vaiheessa tätä närästyksen ja turvotuksen siivittämää raskautta on kai aika alkaa miettiä sitä, mikä tulee raskauden jälkeen. Äitiyttä nimittäin. Olen tässä muutamaan otteeseen jo joutunut sitä hiemna omalta kohdaltani pohtimaan sellaisissa tilanteissa, missä olin muiden äitien ympäröimänä. Olen aina ihmetellyt sitä, että muuttuuko nainen vain ja ainoastaan lastensa asioista puhuvaksi koneeksi kun hänestä tulee äiti. Eikö muiden äitien kanssa osata puhua mistään muusta kuin siitä koska hampaat puhkeaa, mikä on kiinteiden syömisessä ajankohtaista, minkälainen lääkäri neuvolassa oli ja kuinka oma mies osallistuu lasten- ja taloudenhoitoon? Koska tuollainen tulevaisuus hieman minua pelottaa. Enkö minäkään muutaman kuukauden päästä osaa keskustella mistään muusta ja meneekö kanssasisarien kanssa illanvietto jossain vaiheessa aina siihen, että aletaan kertaamaan synnytystä ja sitä kuinka paljon repesi ja mistä. Onneksi olen omassa kaveripiirissäni ensimmäinen lapsensaaja, niin ehkä minulla on vielä mahdollisuus pysyä muissakin aiheissa. Silti jossain vaiheessa kai tuokin on väistämättä edessä vaikka nyt ajattelisin ihan toisin. Ehkä tässä on vähän sama asia kun siinä, että työporukan illanvietto ajautuu aina jossain vaiheessa työasioihin.

Toisaalta minua hieman pelottaakin tämä muiden äitien kohtaaminen sitten kun itse olen konkreettisesti äiti. Mitä jos käykin niin, että minulle ei missään vaiheessa äitiyttä tule mieleen tai yleensäkään tarvetta alkaa keskustella synnytyksistä tai imetyksen lopettamisesta kenenkään kanssa ja yrittäessäni keskustella jostain normaalien ihmisten aiheesta, huomaankin, ettei se silloisen seuran läsnäollessa onnistu, koska kaikki muut ovat niin äitiyttä täynnä. Äidit ovat nimittäin raakalaismainen porukka, jos joku erehtyy sanomaan heille jotain poikkipuolista ja yleistä paapomisen vastaista. Jos lapset osaavat olla ilkeitä sellaiselle, joka ei sovi joukkoon, niiden lasten äidit eivät ole yhtään sen kummempia. Silloin tällöin, ajalla ennen raskauttakin, laitoin merkille, että joillekin ihmisille on elintärkeää elää siellä vaaleanpunaisessa äitikuplassa ja jos sen kuplan rauhaa häiritsee, on vaikutus sama kun työntäisi kätensä isoon muurahaispesään.

Joten minua viedään nyt vähän kahteen suuntaan tässä asiassa. Toisaalta tahtoisin saada uusia äiti-kavereitakin, mutta en tahdo päätyä sellaisen vaalenpunaisen kuplan laitamille. Tahtoisin kärryttelyseuraa, mutta sellaista, joiden kanssa voisi puhua vaikka siitä, mitä lehdissä kirjoitetaan tai siitä, mistä nyt muutkin normaalit ihmiset puhuu ja jos minulla olisi tarve vertaistuelle saisin sitä halutessani eikä sitä tuputettaisi joka lauseessa. Mielenkiinnolla odotan, löytyykö mistään yhtäkään normaalia ihmistä äidiksi tulemisen jälkeen.

Tietenkin sitä alkaa miettiä myös sitä, millä tavalla haluaa lapsensa kasvattaa. Mieheni kanssa ollaan yhtä mieltä siitä, että lapsi keksii kyllä itsekin omat harrastuksensa eikä meidän tarvitse väkisin pakottaa 2-vuotiasta satubalettiin tai soittotunnille. Sitten kun lasta itseään kiinnostaa jokin asia, olemme hänelle siinä tukena. Maalaisjärki ja järkevät arvot toivomme tulevan jos ei äidinmaidosta niin ainakin jotenkin automaattisesti elämisen yhteydessä. Kun asiaa oikein vakavissaan alkaa ajatella, huomaa, ettei se itse lapsen saaminen olekaan mikään iso askel tai mullistava muutos. Kaikki se, mikä tapahtuu syntymästä seuraavan 20 vuoden aikana on se, joka vanhempien elämää muuttaa. Se, miten on itse elämänsä järjestänyt tai jättänyt järjestämättä, pitäisi saada taottua oman lapsensa päähän, että hänkin tulisi pärjäämään omillaan ja osaisi itsenäistyä.

Koska olen ollut nyt kotona puolisentoista kuukautta oikeastaan vain odottamassa, aikani on alkanut käydä hieman pitkäksi ja olisin jo valmis saamaan lapsen syliini. Kaikki on valmista ja hankittua, nyt puuttuu enää vain se tärkein. Synnytystäkin voi näköjään alkaa odottaa, koska sitten kun se on ohi, alkaa se ihan uusi aika. Hyvällä säkällä sitä uutta aikaa odotellaan vielä viitisen viikkoa, vähän paremmalla säkällä enää kolme. Oli se aika mikä tahansa, arvelen olevani valmis uuteen rooliin elämässäni. Tiedän, että hössöttävää äitä minusta ei tule, sen homman jätän ihan muille. Tahtoisin nähdä itseni järkevänä äitinä, joka osaa pitää rajat ja kurin, mutta joka on myös läsnä tarvittaessa. En halua olla uhrautuva äiti, koska ihminenhän minäkin olen, mutta haluan olla turvallisuuden ja avun tankkausta varten olemassa. En halua olla kaveriäiti, koska kaverit ovat ihmisellä jotkut ihan muut ihmiset kuin oma äiti, mutta halaun olla äiti, jolle voi sanoa mikä vituttaa. En halua olla vaalenapunaisen pilvilinnan tai kuplan äiti, vaan normaali ihminen, joka on tullut äidiksi ja saanut perheen itselleen. Haluan, että olemme mieheni kanssa vanhemmat, jotka ovat paikalla silloin kun tarvitsee, mutta jotka myös päästävät napanuoraa pitkälle tai katkaisevat sen sitten kun sen aika koittaa. Ja haluan, että pystymme opettamaan jälkikasvullemme senkin, ettei kaikkea voi aina saada eikä kaikki aina onnistu ja niistäkin pettymyksistä huolimatta elämä jatkuu. 

tiistai, 8. toukokuu 2012

Raskasta 3.0

Kun näköjään ei pysy muiden aiheiden kanssa ajatus tarpeeksi kauan kasassa, päivitänpä taas tätä raskaanaolemista ja sitä, miltä se tuntuu nyt kun loppusuora häämöttää.

- Siinä vaiheessa, kun vatsa pömpöttää siihen malliin, ettei syystä enää pitäis olla epäselvyyttä, tuntemattomat ihmiset ottavat katsekontaktin vatsaasi, eivät silmiisi. En tiedä, mitä tuosta pitäisi ajatella, ottaisiko sen kohteliaana uteliaisuutena vai hienoisena epäkohteliaisuutena. Mutta tässä vaiheessa tekisi mieli sanoa kaikille uusille tuttavuuksille, että kyllä, olen raskaana, voitko katsoa silmiini kun jutellaan, se vatsa ei sinulle osaa vastata.

- Jää lomalle heti kun mahdollista. Tai mikäli olet yli-ihminen, eikä taipumaton ja raskaaksi kannettavaksi muuttunut keskivartalo haittaa työntekoasi, ei sitten niin väliksi. Mutta itse olen nyt toista viikkoa lomalla oltuani huomannut, että kesäloman alta pois pitäminen ei ollutkaan pöllömpi idea. Mielummin sitä kotona laistaa tekemättömistä hommista kuin töissä yrittää olla mahdollisimman vähän tiellä ja keksiä tekosyitä, että hommat ei etene.

- Meijerituotanto saattaa ottaa ajoittaisia varaslähtöjä. Kannattaa siis suosia niitä 15 vuotta vanhoja kauhtuneita yöpaitoja, jotka muutenkin ovat jatkoajalla käytössä, koska se kermaa keltaisempi ternimaito ei lähde pesussa kokonaan. Muutenkin panosta rintavarustukseesi nyt ihan tosissasi. Isommat ja mukavat, mieluiten kaarituettomat ja mahdollisimman  joustavasta materiaalista tehdyt liivit ovat tässä vaiheessa raskautta elämää suurempi tosiasia. Unohda hetkeksi kaikki esteettisesti ihanat ja kauniit ja rohkeat liivit, jos puolisosi on yhtään tissimiehiä, häntä ei mummoliivikausi haittaa, riittää, että ne tissit ovat esillä aina silloin tällöin.

- Vaikka ulospäin näkyvä vatsa on ehkä pienempi kuin joillakin muilla, ei se tarkoita sitä, että olo olisi yhtään sen helpompi tai mukavempi. "Normaalia" pienempi vatsa tarkoittaa vain sitä, että kanssamatkustajasi elelee vartalosi sisällä enemmän ja ulospäin näkyvä vatsa on hänelle vähän kuin parveke, jossa käydä tuulettumassa aina välillä. Olosi on mursumainen, raivotarjonnassa jo oleva vauva painaa lantionpohjaa ja hänen varpaansa hipsuttelevat jossain kylkiluidesi välillä. Väljällä pukeutumisella mahan saa vielä juuri ja juuri, jos ei kokonaan piiloon, niin ainakin esiltä pois, mutta ketterää on vaikea esittää. Extremeurheilusta käy nykyään sukkien pukeminen, säärikarvojen sheivaaminen tai varpaankynsien leikkaaminen. On päivistä kiinni kun nämä asiat eivät enää onnistu ilman ulkopuolista apua.

- Oikeastaan kaikenlainen muukin liikkuminen alkaa olla akrobatiaa ja extremeä. AInoa mikä vielä onnistuu jotenkuten, on kävely suorin vartaloin. No sekin riippuu paljon siitä, kuinka maha-asukki sillä hetkellä saattuu olemaan asettautuneena. Tikkusuorana pää alaspäin köllivä vauva tosiaan tekee kipeää lantionpohjaan ja se tuntuu siltä kuin kuvitella saattaa! Pieni pyöreä vauvan pää painaa ja tässä saa jo vähän esimakua siitä, miltä sen pienen pyöreän pään ulos työntäminen saattaa tuntua. Paineentunne ja tekisi mieli ponnistaa, tosin tässä vaiheessa tulisi vasta pissat housuun. Kyljen kääntäminen nukkuessa ei olekaan enää mikään itsestäänselvyys, varsinkin kun lapsukainen on päättänyt viihtyä oikeassa kyljessäsi. Oikealla kyljellä ei voi nukkua, koska vauva painuu kylkiluihin kiinni ja alkaa monottaa, vasemmalle kyljelle kun kääntyy, tuntuu hyvältä minuutin, kunnes vauva on muljahtanut myöskin vasemmalle puolelle. Ja itse se kyljenkääntäminen. Siihen nimittäin herää joka kerta, koska vartaloaan joutuu nyt asettelemaan mukavaan asentoon. Odotan innolla kun tähän nukkumaanasetteluun lisätään vielä 25 asteen helle...

- En muista mainitsinko jo ilmavaivoista edellisessä tekstissä, mutta mainitsenpa tuosta ruumiintoiminnasta nyt. Vatsassani on tällä hetkellä pari kiloa vauvaa ja lapsivettä, joten omille elimilleni ja ruumiintoiminnoille on normaalia rajoittuneempi tila, joten käytännössä se tarkoittaa sitä, että suolistossa olev ilma joutuu kiertämään ahtaammassa tilassa kuin normaalisti. Pierut jää ihan oikeasti vauvan takia välillä jumiin ja kauhean hauskalta ei tunnu kun näin käy ja ilmaeristys kestää noin päivän. Siinä on helppo kuvitella miltä kirurgin veitsi tuntuu vatsanahalla ilman puudutusta. Silloin ei auta muu kuin paiskata maate ja yrittää vatsaa hieroen saada kanssamatkustaja liikkumaan sen verran, että oma olo alkaa helpottua.

- En ole koskaan aikaisemmin elämässäni syönyt vatsaani ihan oikeasti ja konkreettisesti täyteen. Nyt siihen ei edes tarvita suuria ponnistuksia, sillä myös vatsalaukkusi on ahtaalla. Pitäisi siis muistaa syödä vähän ja usein eikä paljon yhdellä kertaa.

- Hössöttävä anoppi alkaa käydä normaalia enemmän hermoon. Siis ihan perusluonteeltaan hössöttävä anoppi muuttuu viikko viikolta paniikinomaisesti hössöttäväksi kunnes huomaat, ettei hänen kanssaan voi enää keskustella mistään ilman, että hän saa asiaan kuin asiaan ujutettua jotenkin sen, että olet raskaana. Ja kun otetaan vielä huomioon se fakta, että hän ollut kerran raskaana n. 33 vuotta sitten, voi olla, että vuoden 1979 neuvolaneuvot eivät ihan täysin istu tähän päivään. Ja kaksi päivää sen jälkeen kun hän sai tietää saavansa lapsenlapsen, hänen maailmansa kaatui siihen paikkaan kun en suostunut ottamaan kastemaljaa mukaani. Ja synnytyshän käynnistyy kesken verhojen vaihdon ja lapsella on samantien korvatulehduskierre, jos päähän ei laiteta myssyä ja pidetä sitä päässä siihen asti kunnes samaan päähän painetaan ylioppilaslakki. Kaikella rakkaudella, mutta ihan oikeasti, miten pidän naaman peruslukemilla kun lapsi on oikeasti maailmassa?

- Muutenkin, en tiedä johtuuko se omasta luonteestani vai vain saamieni neuvojen tasosta, mutta jo äitien neuvojen kuunteleminen on oikeesti todella rasittavaa. Onneksi oma äitini on sen luontoinen ihminen, ettei hänestä nyt saa irti mitään "no ihan kiva juttu" lisäksi, mutta esimerkiksi anopin lisäksi isosiskoni, nyt siis kahden lapsen äiti, on jo kieltänyt minua menemästä lähialueen avoimeen päiväkotiin, synnytyssairaalassa vauhkotaan hänen mielestään liikaa imettämisen puolesta ja viikonloppuna syntyneen tyttärensä takia hän "tietää nyt miltä tuntuu puudutuspiikki peräaukon reunassa" ja esikoispoikansa 2-vuotisneuvolassa oli pitänyt täytellä älyvapaita kaavakkeita siitä mitä lapsi tekee päivisin.. No ensinnäkään ei ole minun ongelmani, jos hänen perheensä päivärytmi on sen verran kummallinen, että päiväunet nukutaan illalla kuuden aikoihin ja ihmetellään kun lapsi valvoo aamuyöhon ja nukkuu iltapäivään joten onhan se toki kauheaa kun avoimen päiväkodin toiminta alkaa klo 11 aamupäivällä (hänelle sama asia kuin aamuseitsemän...). Toisekseen, synnytykseen kai kuuluu puudutuspiikit vähän sinne sun tänne ja sairaaloissa ja neuvoloissa on kai ohjeet, mitä niissä työskenteleviltä ihmisiltä odotetaan palkkansa eteen tekevän. He neuvovat saamillaan ohjeilla ja täytättävät saamiaan kaavakkeita. Minkäs tavallinen ihminen niille mahtaa. En mene nyt sanomaan, etteikö minullakin menisi niihin hermo jossain vaiheessa, mutta minulle vielä edessä olevat asiat on todella mukava kohdata, kun jo etukäteen joku vie niistä maun sen takia kun ei ole vain omalle kohdalle natsannut. No joo, näiden neuvojen takana on ihminen, joka kaksi vuotta sitten käski minun ja mieheni nauttia elämästä vielä seuraavat 10 vuotta ilman lapsia ja jonka esikoisen on periaatteessa opettanut ihmisten tavoille vaari ja joka juoksee karkuun kun häntä tullaan  hakemaan mummolasta kotiin. Että en nyt menisi sanomaan onko välttämättä jokainen 32-vuotias nainen sen kypsempi äidiksi kuin 26-vuotiaskaan...

- Mikäli alkuraskauden on selvinnyt ilman pahoja turvotuksia, tämä saattaa kostautua loppupäästä. Aamuisin on veikeää kammeta itsensä sängystä ylös ja kävellä ensimmäiset askeleet limppumaisilla jaloilla. Tunne on vähän sellainen kuin olisi numeroa liian pieni nahka jaloissa. Samalta tuntuu välillä kun laittaa kädet nyrkkiin, ei yhtään ihmetyttäisi jos sormen reunasta repeäisi nahka. Normaalilla ihmisellä muistaakseni varpaat osuvat kävellessä lattiaan, raskaana olevalla varpaat pysyvät tilanteessa kuin tilanteessa varmasti lattiapinnan yläpuolella, varsinkin turvotusaamuina ja -iltoina. Kun alkaa turvottaa, kannattaa viettää lauantai-ilta jotenkin muuten kuin saunomalla ja syömällä sipsejä. Ja yksi elementti, joka saa huushollin erotiikkamittarin pomppaamaan ulos mittaristolta on tukisukat. Mutta ne auttaa ja kävelemäänkin pääsee vaivoitta, joten osta nekin samalla kun haet mummorintsikoita.

- Kaikesta tästä huolimatta, raskaanaoleminen on ihanaa aikaa. Siinä vaiheessa kun lapsi on niin iso että liikkeet tuntumisen lisäksi näkyvät vatsanahkassa, mielessäni on aivan uusi tunne. En tiedä onko se nyt sitä äidinrakkautta vai vasta ihan rakkautta yleensä, mutta se tunne kun taas jälleen kerran ymmärtää sen, että vatsassa kasvaa oma lapsi, josta puolet on sinua itseäsi ja puolet rakastamaasi ihmistä, on sanoinkuvaamaton. Se on sitä euforiaa, se on takauksetonta onnea. Se on tunne, että kohta saan jotain ihan ikiomaa ja mahdottoman rakasta. Sen euforian sivutuotteena tulee tietenkin se, että saat ostella kotiisi uusia tavaroita vauvaa varten. Tulee käytyä kaupoissa, joissa ei ole koskaan ennen käynyt ja mietittyä mitä kaikkea tarvitsee. Se euforia saa halutessaan isonkin hintalapun, mutta olen huomannut, että vähemmälläkin pärjää eikä vauva tullessaan ymmärrä nukkuuko se kaupan kalleimmissa testivoittajavaunuissa vai ihan perusmallisissa keskihintaisissa kärryissä, jotka näyttivät tukevilta ja hienoilta kaupassa.  Olemme kuitenkin mieheni kanssa päättäneet, että esikoinen saa mahdollisimman paljon uusia varusteita, jotka kestävät sitten seuraava( i )lle lapse( i )lle asti.

- Kaikkein eniten tässä vaiheessa mursumamman mieltä kohottaa mieheni kommentti eräänkin turvotuspainotteisen päivän päätteeksi: "Sä oot sitten kaunis, oikeen mamma, kun sä hehkut tolleen.". Arvatkaa pakahtuiko pullataikinan sydän...heart

Vappuvatsa 2012