On taas pitänyt pidemmän aikaa kirjoitella tänne uusia viisauksia, mutta niin se aika vain mennä huristaa, ettei meinaa itse pysyä kyydissä. Ajasta ajattelinkin nyt kirjoittaa, koska jotenkin viimeaikoina sen kulumista on tarkkaillut ihan eri tavalla kuin ennen.

Joskus lapsena aika ei kulunut millään. Jo pelkästään se, että Pikkukakkosen alkamista piti odottaa muutama tunti, tuntui ikuisuudelta. Silloin sitä ihmetteli miten ihmeessä aikuiset aina valitti, että aika menee niin nopeasti. Mutta nyt mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä nopeammin aika tuntuu kuluvan ja kun alkaa ajatella menneisyyttään, huomaa yhtäkkiä, että joistakin asioista on oikeasti jo PITKÄ aika:
- Aloitin lukion 10 vuotta sitte. Siis vuosikymmen sitten?!?!
- Pikkusiskoni viettää tänä vuonna 19.syntymäpäiväänsä. WTF?!!??! Juuri eilenhän minä ihmettelin mihin äiti on yön aikana kadonnut...
- Olemme mieheni kanssa pitäneet yhtä kohta 4,5 vuotta. Missä välissä?
- Olen ollut samassa työpaikassa yli kolme vuotta. Mihin se aika on kadonnut?
- Omaan taloonkin muutosta tulee kuluneeksi kohta vuosi.
- Mielestäni viime viikolla täytin 16, tai samalta ainakin tuntuu kuin silloin. Todellisuudessa tuosta viime viikosta on ensi kesänä kulunut myöskin vuosikymmen.

Viikot tuntuvat olevan pelkkää maanantaita ja perjantaita nykyään. Kyllä sitä jotenkin ymmärtää, että menee ne tiistait, keskiviikot ja torstaitkin siinä välissä, mutta niiden kulumista ei huomaa. Saavutukset, joihin viikon aikana pääsee, eivät muuta maailmaa. Pyykitkin saattavat olla telineellä kuivumassa koko viikon kunnes taas sunnuntaina huomaat kerääväsi niitä pois. Mihin tuhraantuvat ne viikon välipäivät? Minä en ihan oikeasti tiedä! Ajan kulumista edistää varmaankin sekin, että teen kolmivuorotyötä, joka viikko on erilainen työvuoro. Juuri kun viikon aikana on kehittänyt itselleen päivärytmin, rytmi pitää vaihtaa taas seuraavaa viikkoa varten. Tammikuun alussa tuntuu aina toivottamalta, kun ajattelee koko sitä pitkää vuotta joka on edessä päin ja asioita, joita sen vuoden aikana luultavasti ja toivon mukaan pitäisi saada aikaiseksi. Kaksi viikkoa myöhemmin huomaatkin, että kohta on edessä tammikuun kirjanpidolliset tehtävät ja kuukauden vaihto ja hups heijjaa, samassa rytäkässä vaihtuvat helmikuu ja maaliskuukin.

Vielä muutama vuosi sitten ajattelin kauhulla, kuinka kärsimättömäksi muuttuisin mahdollisen raskausajan aikana, koska tunnetusti en ole pitkäpinnainen ja kärsivällinen ihminen vaan asioiden pitää tapahtua tässä ja nyt ja mieluiten heti. Nyt kun sitä raskausaikaa parhaillaan eletään, on minulle alkanut tulla tunne, että tässä loppuu aika kesken. Kerran kuukaudessa käyn neuvolassa ja yksi hujaus, on taas seuraavan neuvolakäynnin vuoro. Hieman kärsimättömänä odottelen vatsan kasvua, kunnes aamulla huomaan, että housun kauluksen napin ja napinläven väliin jää 10 cm:n rako ja saan kaivaa kaappiin piilotetut mammahousut käyttöön. Tässä vaiheessa loman alkuun on 9 viikkoa ja raskaus on yli puolen välin. Miten tässä on näin päässyt käymään? Eikö odottavan ajan pitänyt olla pitkä? Meillä on huushollin uudelleen järjestäminen vielä aloittamatta ja Ikeaankin pitäisi jossain vaiheessa keritä eikä lastenhuoneen tapettejakaan ole vielä ostettu.

Mutta jos aika tuntuu kuluvan tässä elämänvaiheessa nopeasti, miltä sen kuluminen tuntuu 10 vuoden päästä? Ajattelenko silloin kaiholla lapsen vauva-aikaa ja odotan pelolla alkavaa teini-ikää. Sitten saankin jo auttaa häntä muuttamaan pois kotoa ja seurata sivusta hänen perustavan oman perheensä. 40 vuotta eläkeikään tuntuu tässä vaiheessa pitkältä ajalta, mutta mitäs sitten kun se on yhtä lähellä kuin seuraava kesäloma? Ainoa, mitä toivon tulevaisuudessa mennyttä aikaa muistellessani, on se, että voisin katsoa mennyttä aikaa hyvänä ja onnellisena aikana. Tiedän tulevaisuuden pitävän sisällään varmasti niin isoja menetyksiä kuin onnenkin hetkiä, mutta toivon, että sitten kun se kiikkustuoliaika on omalla kohdalla, ei minun tarvitsisi olla katkera hukkaan heitetystä ajasta. Tietenkin se, että nyt tuntuu siltä kuin päivät vain valuisivat hukkaan ei oikeastaan ole mukavaa, koska aika vähän loppujen lopuksi tavallisesta arjesta jää muistikuvaa. Aika vain kuluu, sille ei voi mitään, mutta se tuo kuluessaan elämään ne oleelliset osaset ja asiat, joista sitten taas ajan kanssa muotoutuu jokaiselle se oma henkilökohtainen elämä.  Aika kuluu koko ajan ja sen on mentäväkin eteenpäin, jotta sen mukana olisi mahdollisuus mennä itsekin eteenpäin.