Nyt se on sitten tehty, minua ei sieltä enää löydy. Yllättävän kivuton ja nopea toimenpide, ei olisi uskonut. Nyt haluan siis kertoa kaikille, mitä ensimmäinen viikko on tuntunut!

Päivä 1, maanantai 1.8.2011

Kauheasti ei ollut päivän aikana aikaa taikka jaksamista kaivata tai tuntea jäävänsä paitsi jostakin, koska kyseessähän oli ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Töissä odotti tietenkin kuukausittaiset kirjanpito- ja raha-asiat ja oman työpisteeni ja vastuualueeni läpikäyminen, joten voi sanoa, että sykin 8 tuntia täyttä höökiä. Illalla oli jokseenkin tyhjä ja kaikkensa antanut olotila. Koska kohdalle osui iltavuoroviikko ja työpäivät alkavat vasta puolelta päivin, niin aamulla oli hyvää aikaa ottaa kaikki rauhassa.

Aamulla siis avasin tietokoneen tietenkin tuttuun totuttuun tapaan, tarkistin sähköpostit ja avasin messengerin, koska meillä on mieheni kanssa tapana pitää netillä yhteyttä päivisin kun olen kotona hänen ollessa töissä. Kerran meinasin kirjautua faceen sisälle, kunnes tulin järkiini.  Koiran kanssa tehtiin kunnon aamulenkki, osa jopa hölkäten. Sitten molemmille aamupalaa ja koira terassi pötkötelemään siksi aikaa kun pakkaan laukun valmiiksi, puen töihinmenovaatteet päälleni ja syön aamupalan. Huomaan, ettei minulla ole kiire mihinkään, koska oikeasti teen niitä asioita, joita aamulla suunnittelenkin tekeväni, eikä aika kulu pelkästään koneella istumiseen. MIehelläni ei ole erityistä asiaa mesen kautta eikä minullakaan hänelle,taisin vain sanoa miten lenkki sujui ja mitä koiralle saa antaa ruuaksi iltapäivällä. Olen ajatellut aloittaa taas työmatkapyöräilyn ja etsin pyöräilykypärän valmiiksi. Aloin oikeasti käyttää kypärää reilu vuosi sitten, ehkä äkillisessä järkiintymisenpuuskassa. Loppujen lopuksi kauhean suurta tälliä ei tarvita, että lähtee henki, järki, liikuntakyky tai jokin muu aika oleellinen ihmisen ominaisuus. Joten jos ajoittainen tyylipisteiden lasku pyöräilykypärää käytettäessä pelastaa minut ennenaikaiselta ja tapaturmaiselta kuolemalta tai jos sen ansiosta lakkaavat vain jalat eivätkä kaikki raajat toimimasta, kestän sen kyllä.

Lähdin hyvissä ajoin polkemaan ja aika reipasta vauhtia painelinkin, matkaan meni 20 minuuttia. Töihin oli kiva mennä. Kaikki olivat kaivanneet ja kaikkia oli ollut minullakin ikävä. Saan kehuja hiuksistani, vaikka ainoa mitä niille on tehty kohta vuoteen on ahkeraa pesua ja otsatukan olen kahdesti lyhentänyt itse vinoon ja liian lyhyeksi kynsisaksilla vessan peilin edessä. On oikeasti rikkaus kun voi puhua työkavereistaan "työperheenään" ja onhan se niin, että jos on ihan paskat työkaverit ei maailman mielekkäinkään työ ole kauhean kauaa mielekästä. Vaihdan työpaidan päälle, laitan nimikyltin rintaan, työkengät jalkaan ja avainnauhan kaulaan. Ja alan tehdä töitä. Kirjanpitohommat ei tietenkään suju niinkuin niinden pitäisi, siihen kuluu normaalin puolen tunnin sijaan kaksi tuntia. Loppupäivä meneekin sitten siivotessa vastuualuettani, koska ilmeisesti kesälomittajani ei ole ollut oikein kartalla. Mutta aika kuluu nopeasti eikä meinaisi oikein pausseillekaan ehtiä. Kohta onkin sitten aika laittaa taas kypärä päähän ja polkea kotiin.

Illalla syön ja laitan taas koneen päälle. Meinaan kirjautua sisään, kunnes taas muistan. Katson telkkaria,uutiset, jakson Sinkkuelämää. Siinä sarjassa on jotaki, mitä en kestä. Kai ne on ne simppatuutti naiset, joille tavallinen arki on NIIN kamalaa ja sietämätöntä, who knows... Koiran kanssa pieni iltalenkki, jonka aikana menee taas kerran käämi, kun emme pääse yhteisymmärrykseen kulkusuunnasta ja meidän takaakin olisi tulossa joku ulkoiluttaja koiransa kanssa. No, selviämme kotiin ja vaihdan yöpaidan päälleni ja menen mieheni viereen nukkumaan. Olenhan väsynyt kun olen elänyt kokonaisen päivän ihan normaalia tosielämän arkea...

Päivä 2 tiistai 2.8.2011

Aamurutiinit samanlaiset kuin eilenkin, lenkki koiran kanssa vähän eri paikkaan ja miehelläni on vähän enemmän asiaa kuin eilen. Luen uutisia netistä, uusi Batman-elokuva on tekeillä, Norjassa kerätään sotapelejä pois kauppojen hyllyiltä ja paloittelusurmaaja on lähtenyt livohkaan. En lue Norjan uutista otsikkoa pidemmälle, koska aihe kypsyttää. Oikeasti, jos ihmisellä viiraa päässä muutenkin eikä kaikki muumit ole ihan laaksoon asti ehtineet, tuskin se sotapelien pelaaminen kauheasti lopputulosta enää muuttaa. Normaali tavallinen turskansyöjä ymmärtää tietokonepelin ja ihmisten päähän ampumisen tosielämässä kahdesti hyvinkin eri asiaksi ja ymmärtää näin myös pitää asiat niin, että tietokonepelissä ampuminen hyvä asia, konkreettiset veriroiskeet vaatteilla huono asia. Harvemmin sitä tulee alettua tenttaamaan jonkun pelin ostajalta, että meinaatkos nyt sitten käydä lahtaamassa ihmisiä ostoskeskuksessa vai oletkos ihan normaalijärjellä varustettu. No joo, jos olisin norjalainen, olisi ahdistukseni varmasti sitä luokkaa, että miinaharavan pelaaminenkin olisi merkki jonkinsortin ahdistuksesta ja joukkomurha-aikeista. Paloittelusurmaajauutisen luen kyllä, koska muistan uutisen kuvassa olevat henkilöt. Siis syytetyt, tai toisen heistä. Muistan jotenkin hämärästi jonkun paloittelusurman ja sen, että tekijät olivat saatananpalvojia. Muistikuvani osoittautuu oikeaksi. Tämä kadoksissa oleva naishenkilö on kunnostautunut vielä toisellakin murhalla ja kadonnut nyt avovankilasta, josta päin hän käy jossain töissä ja palaa illaksi sitten vankiaan. Hän on ollut ilmeisesti vapaana jo parisen viikkoa eikä tästä karkaamisesta ole raportoitu aikaisemmin, koska naista ei ole luokiteltu vaaralliseksi. Jos ihminen osallistuu 17-vuotiaana täyttä ymmärrystä vaille saatananpalvontarituaalien mukaiseen paloittelusurmaan, johon kuuluu tietenkin ruumiin syöminen ja vuosia myöhemmin tappaa miehen lyömällä tätä vesurilla päähän, kyseessähän ei mitenkään voi olla vaarallinen ihminen. Juupa juu, Suomen oikeuslaitos taas osoittanut hienoutensa... Toivottavasti tämä naikkonen löytyy ja hän on nykyään kasvissyöjä... 

Luen muitakin uutisia, mutta mitään muuta kiinnostavaa ei osu kohdalle, joten alan touhuta muita aamutouhuja. Saan ihan oikeasti tiskikoneen tyhjättyä ja touhuan koiran kanssa hetken. SItten taas potta päähän ja baanalle. 20 minuuttia myöhemmin mietitäänki jo kahvihuoneessa vanhaksi menneitä toffeekarkkeja syöden mistä saataisiin lisää vessapaperia ja käsipyyhkeitä omaan käyttöön, ettei tarvitsisi käsiinsä tai paidanhelmaan pyykiä. Saan taas 8 tuntia kulumaan siivillä, onhan minun työpanokseni ollut vähän kyseenalaisessa toteutuksessa viimeiset 4 viikkoa. Kotimatkalla käyn ruokakaupassa ja liian täyteen ahdetusta kassistani lentää kuoppaisella tiellä kirsikkatomaatit mäkeen. Rasia tietenkin aukeaa, joten jätän ne harakoille. Kotona en tee mitään erikoista. Laitan koneen päälle, meinaan taas kirjautua sisään vanhasta tottumuksesta, mutta vaihdankin sivustoa ja alan kirjoittaa. Sauna lämpiää ja huomenna on vapaapäivä. Toinen päivä toisenlaista arkea on takana, enkä oikeastaan sitä vanhaa kaipaakaan.

Päivä 3, keskiviikko 3.8.2011

Vapaapäivä, joka tarkoittaa työpäivää lauantaille. Aamulenkki koiran kanssa, niinkuin muinakin aamuina. Sitten pyykkikone käyntiin ja lakanoidenvaihto-operaatio. En tiedä mistä se johtuu, mutta pyykinpeseminen on jotenkin rentouttavaa hommaa. Tuntuu, että vaate- ja liinavaatekaappi tulee siivottua ja järjestettyä joka kerta kun niihin laittaa puhtaita vaatteita tai lakanoita. Vastapestyn pyykin tuoksu ja tuoksu, joka tulee illalla nenään kun menet puhtaiden lakanoiden väiin nukkumaan. Ehkä näiden asioiden takia minusta on tullut kamala pyykinpesunatsi. Vaatteet pitää pestä tietyssä järjestyksessä. Pyyhkeiden kanssa ei missään nimessä saa laittaa muuta pyykkiä sekaisin, koska pyyhkeet pitää pestä kuudessakympissä ilman huuhteluainetta. Lakanoita pestessä konetta ei saa tunkea liian täyteen, että lakanat varmasti pääsevät pyörimään tarpeeksi vapaasti ja näin niistä oikeasti lähtee hiekka-, kura-, puruluunsyömis- yms. koiran aikaan saamat tahrat ja koiran karvat pois. Sukat on pestävä omassa pesussaan, ei missään nimessä niin, että vajaaksi jäänyt koneellinen täytetään sukkapyykillä. Yksi pieni mykkäkoulu saatiin aikaiseksi silläkin, että mieheni oli täyttänyt pyykkikoneen ja pessyt tyytyväisenä koneellisensa, kunnes minä laitoin ne kuivumaan ja huomasin, että muun pyykin seassa oli sitten yhdet rintsikatkin. Nehän tietenkin pesen käsin ja tähän on olemassa ihan oikea järkevä syykin. Rintsikat menee herkästi pilalle konepesussa ja pahimmassa tapauksessa rikkoo koko koneen. No ne rintsikat lensi kyllä sitten seuraavalla käyttökerralla roskiin, koska niistä sojotti kaarituki pihalle, joka taas johtui siitä konepesusta. Mutta siis nykyään lataan koneen valmiiksi ja mieheni vastuulle jää yleensä vain koneen päälle laittaminen ja pyykin kuivumaan ripustaminen. Useimmiten kuitenkin ajoitan pyykinpesemisen näihin arkivapaapäiviin, että saan tehdä kaiken itse. Noh, huvinsa kullakin, sano akka ku kissalla pöytää pyyhki...

Kaiken pyykkäämisen ohessa ajattelin olla myös täydellinen vaimo, joten tein kanawrappeja, pakkasin ne koriin limsan kanssa ja ajoin mieheni työpaikalle. Otin hänet kyytiin ja sitten me käytiin auringonpaisteessa pikniklounaalla lähellä olevan kirkon puistossa. Ehkä saan taas muutaman pikkuasioita valittamisen anteeksi näinkin... Ruokakaupan kautta sitten kotiin pesemään lisää pyykkiä ja touhuamaan koiran kanssa. Iltapäivällä teen ruokaa ja pyykkään, sitten vähän aikaa katsellaan telkkaria ja lähdetään lenkille kaikki kolme. Ihan oikea 45 minuutin hölkkälenkki. Tai puolittainen hölkkälenkki. Omistajat ja koira ovat tasavertaisessa kunnossa, kukaan meistä ei jaksa hölkätä koko matkaa. Koiraa ei ole lenkitetty kunnolla varmaan puoleentoista kuukauteen kuin satunnaisesti, se sietää helteitä yhtä huonosti kuin emäntänsäkin. 15-20 minuuttia heinäkuun helteillä se jaksoi keskittyä lenkkeilyyn, sen verran, että sai hätänsä helpotettua, sitten se etsi varjoisan heinikon ja paiskasi sinne maate. Oma hommansa saada se houkuteltua liikkeelle, kun tietää, että sillä on varmasti yhtä tuskallinen olo kuin itselläkin. Ehkäpä molemminpuolinen kunnonkohotus lähtee tästä taas liikkelle kunhan säät muuttuvat inhimillisemmiksi.

Kotona vielä telkkaria hetki aikaa ennen nukkumaan menoa. Mieheni on monta kertaa yhdessä asutun ajan aikana sanonut, että me tarvittaisiin uusi ja isompi telkkari ja minä olen kumonnut tämän tarpeen vetoamalla siihen, että kuka sitä isompaa telkkaria katsoisi kun ei tuota nykyistäkään oikein kukaan meinaa muistaa katsoa. Hyvä kun se tulee päivittäin edes uutisten ajaksi avattua ja minulla on tasan yksi sarja, jota oikeasti nykyään seuraan. Joskus telkkari saattaa olla taustameluna. Ehkä seuraava askel olisikin sitten telkkarista luopuminen, tai edes digiboksin heivaaminen. Elokuvia katsotaan kylläkin, että ehkä se riittäisi viihteeksi meidän taloudessa. Illalla en muista edes tietokonetta enää avata, sen verran sippi on olo koko päivän touhaamisesta.

Päivä 4, torstai 4.8.2011

Taas samat aamutoimet kuin aikaisemminkin viikolla. Pohdintaa, millä härvelillä sitä menisi töihin kun taivaalle kerääntyy vähän harmaita pilviä. Päätän kuitenkin mennä autolla, koska pitää käydä vielä asioilla koiratarvikeliikkeessä. Olen tullut siihen tulokseen, että koiran omistaminen on välineurheilua. Tai siitä tulee sellaista, jos sille tielle päättää lähteä tietoisesti tai vahingossa, niinkuin minulle on käynyt. Onneksi osaan kuitenkin suodattaa kaiken tilpehöörin ja oikeasti turhan pois, mutta jotenkin siinä kuitenkin käy niin, että kohta huomaan omistavani koiran lisäksi koiran sadeviitan, kolme erilaista remmiä, valjaat, koulutusnamipussin, koiran heijastinliivit, noutajapillin (jonka käyttö on ihan totaalisesti unohtunut), koulutusnaksuttimen (jonka käyttöä ei ole edes opeteltu), ämpärillisen leluja (ja kuitenkin ehkä paras lelu on tähän mennessä ollut vanhasta kesämekostani tekemä vetolelu) ja muutaman muun härvelin ja vimpaimen. Mutta kuitenkin melkein jokainen näistä hankinnoista on osoittautunut tarpeelliseksi tavalla tai toisella. Ja sitten kun vielä otetaan huomioon se, että koiramme syö raakaruokaa eli koiralle mietitään oma kauppalista kerran kuussa, ei koiran omistaminen olekaan niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella. Kuinkahan koirat omistajineen ovat pärjänneet muutama vuosikymmen sitten kun ei ollut olemassa maanlaajuista koiranhärpäkemyymäläketjua? Koirat ehkä ovat olleet koiria eivätkä asusteita, ne ovat ehkä olleet työeläimiä siinä missä hevosetkin. Aina silloin tällöin yritän muistuttaakin itselleni, että se koira on olemassa ja varmasti oloonsa tyytyväinen vähemmälläkin meuhkaamisella ja pysyy elossa ilman kalenterin tarkkaa ruokavaliota. Viime kesä nimittäin kului aikalailla lauseen "Minkälaista kakkaa koiralta tänään tuli?"  ja eläinlääkäriin jonottamisen parissa ja sen takia aina välillä yritän liikaakin hifistellä sen syömisien kanssa. 

Toki on tässä koiravälineurheilussa hyvätkin puolensa. Ensimmäistä kertaa elämässäni omistan kunnollisen tuulipuvun, oikeat lenkkarit ja kunnon talviulkoiluvaatteet. Ne on ollut pakko hankkia, koska koiraa ihanampaa tekosyytä lähteä loskakeliin, vesisateeseen tai 20 asteen pakkaseen ulkoilemaan, ei ole olemassa.

Sitten seurasikin 8 h päätöntä huhkimista töissä ja illaksi kotiin tekemään yhtään mitään. Katsoin Criminal Mindsin ja menin nukkumaan. Takana ensimmäinen päivä, kun en edes vahingossa meinannut kirjautua minnekään.

Päivä 5, perjantai 5.8.2011

Viikon välipäivä. Ei mitään muutosta aamu-, päivä- eikä työrutiineissa. Yritän vain selvitä hulluna huhkimalla tästä päivästä, että viikko olisi pian ohi. Illalla käyn hakemassa miehen ja koiran appivanhempien luota työmatkallani kotiin, ovat tehneet sinne päivälenkin. En jaksa olla yhtään sosiaalinen, joten yritän selvitä pakollisesta teenjuomisesta mahdollisimman nopeasti ja haukotella mahdollisimman leveästi, että pääsisin pian kotiin nukkumaan. Pikkusiskollani on tänään syntymäpäivä ja täysi-ikäisyyden kunniaksi olen luvannut viedä hänet huomenna syömään ja vähä juomaankin ulos.

Päivä 6, lauantai 6.8.2011

Totaali kuolemalauantaivuoro töissä, klo 9.15-17.15. Yritän pitää itseni mahdollisimman paljon liikkeessä, että aika kuluisi nopeasti. Ja jotenkin onkin sitten nopeasti käsillä kotiinlähdön aika. Kotona syön muutaman leivän ja vaihdan vaatteet, mies käy lenkittämässä koiran ja sitten lähdetäänkin hakemaan synttärisankaria kyytiin. Olen lupautunut kuskiksi, sen verran mennyt viikko painaa, että tiedän noutajan tulevan hyvinkin nopeasti, jos nyt heittäytyisin täysin viihteelle. Arvelen siskoni olevan yhtä innokas bailaaja kuin itsekin olen, joten uskon meidän olevan hyvissä ajoin nukkumassa. Ravintolassa sanon hänelle, että kaikkea mahdollista mitä mieleen tulee saa ja pitääkin tilata ja niin me kaikki kolme syömme ja juomme mahat täyteen. Syön kanasalaatin ja kaameimmat sipulirenkaat maailman historiassa, mieheni muistaa taas miksei koskaan pitäisi tilata minuuttipihviä, mutta siskoni on tyytyväinen työmiehen annokseensa ja meillä on hauskaa. Muutaman välietapin jälkeen olemme kuin olemmekin puoliltaöin kotimatkalla ja pysähdymme vielä syömään synttärikakkua ennen omaa osoitettamme. Takana on ehkä kummallisin ilta ikinä. Missä vaiheessa siskoni kasvoi täysi-ikäiseksi? Miksen minä ole kasvanut siinä samalla, näytän ja tunnen oloni ihan samanlaiseksi kuin 10 vuotta sitte... :P Outoa mutta tähänkin on kai vain totuttava. Olen väsynyt ja menen ajoissa nukkumaan, koska haluan saada jotakin aikaseksi seuraavana päivänä, kirpparikierroskin olisi suunnitelmissa.

Päivä 7, sunnuntai 7.8.2011

Sunnuntaiaamu valkeni kello 5 aikoihin siihen, että koira on levoton ja hyppii useaan kertaan sängylle viereeni, pois, sohvalle ja takaisin. Käyn vessassa ja sammutan valot, jotka mieheni on jättänyt yöllä päälle, koska on taas nukahtanut sohvalle leffaa katsoessaan luultavasti samoihin aikoihin kuin itse nukahdin sänkyyn. En herätä häntä, koska tiedän, että hän havahtuu kuitenkin siihen kun olen jalkeilla. Menen takaisin sänkyyn ja koirakin on laittanut maate. Kohta mieheni tuleekin omalle paikalleen sänkyyn ja nukahtaa.

Seuraava herätys tapahtuukin sitten kaksi tuntia myöhemmin kun koiran levottomuuden syy on selvinnyt. Epämiellyttävä mutta tehokas herääminen tapahtuu aina kun koko kämppä haisee paskalle ja viisi minuuttia sängystä ylös nousemisen jälkeen on oltava skarppina ja mietittävä missä on mäntysuopapurkki ja matonpesuporsta. Eteisen matto tulee pestyä ja voi kai siinä samalla vetää vaatteet niskaan ja lähteä koiran kanssa ulos, jos sattuisi niin ettei ihan kaikkia vahinkoja tarvitsisi sisätiloista pestä. Teemme parinkymmenen minuutin lenkin ja annan koiralle vähän riisivelliä ja vatsalääkettä. Tuuletan talon ja laitan sohvalle maate. Nukahdan hetkeksi ja herään kun keittiön ovella törähtää seuraava satsi lattiaan, ilmankos koira yritti käydä minua sohvalta herättämässä.Ei muuta kuin siivoamaan ja tuulettamaan uudestaan.

Jos voi puhua varjoista paratiisissa tai vain asiasta, joka minua syvästi ärsyttää ja ottaa päähän, on se, etten muista koska mieheni olisi ollut selvin päin koko viikonlopun tai edes yhden illan viikonlopun aikana. Olemme molemmat pienikokoisia ihmisiä, joten ei hänen tarvitse loppujen lopuksi edes juoda paljon, mutta joskus olisi ihan oikeasti kiva mennä jonnekin ajoissa sunnuntaiaamulla tai yhdessä nukkumaan lauantai-iltana eikä odottaa iltapäivällä kahteen kolmeen asti, että hän nousee sängystä ylös. Meidän piti olla ajoissa aamupäivällä autossa matkalla kirpparikierrokselle, mutta minulta meni fiilis. Ihan totaalisesti. Joten kun kuitenkin jo puoli yhdeltä oltiin liikkeellä, ajoin koko matkan ylinopeutta enkä sanonut mitään. Tunnin ajomatkan jälkeen teemme nopean kierroksen kirpparilla ja sitten käännän auton takaisin kotimatkalle. Mieheni tekisi mieli sanoa jotakin, muttei uskalla kun tietää, ettei minulle kannata puhua juuri sillä hetkellä. Paluumatka sujuu ylinopeudella ja hiljaisuudessa. Kotona odottaa taas siivottavaa ja tuuletettavaa. Sen jälkeen menen makuuhuoneeseen, laitan oven kiinni ja peiton korviin. Nukun varmaan pari tuntia, koska kiukku tekee väsyneeksi. Missä vaiheessa voi puhua ongelmasta ja missä vaiheessa se on vain nalkuttamista? En muista olisiko viimeksi kuluneen vuoden kahden aikana ollut yhtäkään pitempää pyhää, että mieheni olisi ollut selvin päin, yhtäkään viikkoa, ettei perjantaina kotiin kanneta sikspäkkiä. En minä nyt itsekkään lasiin sylje mutta yleensä tavallisena viikonloppuna juon siiderin tai kaksi, kunnolla humalassa olen harvoin. Eikä hän mitään tee, hän vain kittaa kaljaa ja kun ei tosiaan tarvitse juoda paljon tullakseen humalaan. No kyllä se päivä tulee, ei varmaan ole kauhean kaukanakaan, kun en vaan enää jaksa tätä katsella. Hieman pitää nieleskellä sanoja pysymään suussa, mutta ei se kauaa enää onnistu. Kyllä minä itseni tunnen.  Kaikissa on joku vika, ihan kaikissa eikä kukaan ole täydellinen. Mutta kun olisi ihan oikeasti joskus ihan vaan kiva olla viikonloppu, niinkuin joskus silloin. 

Totaali vati nurin-päivä takana, monella tapaa.  Ja nukkumaanmenon lähestyessä meillä haisee edelleen vienoisesti paskalta...

Olen viikon aikana kuullut monesti kysymyksen "Onko vierotusoireita?" ja olen vastannut siihen joka kerta ettei mitään siihen suuntaankaan ole havaittavissa, koska ei niitä vain ole. Muutaman kerran olen vahingossa ollut jo kirjautumassa sisään, kunnes olen tullut järkiini. Muutamaa kaveria kaipaan ja yllättäen sitä kommentointiakin kaipaa. Mutta muuten uskon, että tästä selviää hengissä kun on näitä vertaistoimintoja.