Koira, josta kaikki tutut ovat kuulleet tai ainakin sen edesottamukset ja tempaukset ovat tulleet tutuiksi. Alunperin meille piti tulla vauva, mutta sen hankkiminen on niin työlästä ja epävarmaa touhua, joten tulikin sitten koira. Eikä mikä tahansa koira vaan kultainennoutaja. Tunnetko ketään, jolla olisi aivan kamala räyhäävä, pelottava ja kerrassaan hirveä kultainennoutaja? Onko mitään muuta koiraa, joka oikeasti muistuttaa enemmän koiraa sanan varsinaisessa merkityksessä kuin kultainennoutaja? Vastaamatta näihin kysymyksiin, alkuperäinen idea pienestä koirasta vaihtui väsytystaktiikalla kultaiseksinoutajaksi ja pian sain mieheltäni tekstiviestejä sisällöllä "Kattelin kultsujen kuvia ja muita tietoja netistä ja se on sun syy.". No niin katselin minäkin ja löysin kasvattajan aika läheltä, koska niin suurta koirakuumetta ei ollut vielä pukannut, että olisin ollut valmis koiranhakumatkalle toiselle puolelle Suomea. Ja sitten käytiin katsomassa niitä pentuja. Mieheni oli siinä vaiheessa vielä todellakin menossa vain katsomaan, vaikka tiesi kyllä, ettei se siihen katsomiseen jää. Eikä jäänytkään, kotiin lähdettyämme meillä oli varattuna pentu vaikken ollut yhtään varma mikä se niistä jaloista pyörivistä viidestä pennusta oli. Kasvattaja ne kyllä varmasti erotti toisistaan. Ei sen niin väliäkään, sillä hetkellä kun meille avatusta ovesta ryntäsi viisi pientä pörröistä valkoista palleroa vastaan, minulle oli ihan yks hailee minkä niistä saisin vietyä kotiini, olisin vienyt ne kaikki!

Olimme valinneet urospennun, oikeastaan siitä syystä, ettei meillä olisi sitten edessä juoksuaikoja ja valeraskauksia. Virhe nro 1... Jos olette joskus lukeneet kirjan "Marley ja minä", tiedätte, että ensimmäisenä uusiin ihmisiin tutustuvat ne rohkeimmat pennut. Meille kävi ihan juurikin niin kuin Marleyn omistajille heidän valitessaan omaa pentuaan. Siinä istuskellessamme lattialla kaikkien pentujen ympäröiminä, mieheni kengännauhoja söi toinen urospentu ja minun sormiani se toinen, kolme narttupentua leikkivät keskenään vähän kauempana. Sovimme kasvattajan kanssa, että tulisimme hakemaan oman pentumme seuraavalla viikolla ja lähdimme kotiin vaikka olisin vain halunnut jäädä ja pitää kaikkia palleroita vuorotellen, yhdessä, erikseen ja satunnaisessa järjestyksessä sylissäni. Tulimme kotiin ja molemmilla oli vielä tuossa vaiheessa kirkas mielikuva siitä, kuinka sitten pennun kasvettua isoksi  me teemme idyllisiä kävelylenkkejä idyllisellä asuinalueellamme ja koira kulkee kiltisti ja kuuliaisesti rinnalla pysähdellen vain satunnaisesti tarpeilleen ja vienosti haistelemaan... Koska niinhän kultaisetnoutajat käyttäytyvät! Juupa juu...

No, saapui pennunhakupäivä. Päivä, jota oltiin monta yötä tuskallisen jännityksen vallassa odotettu, pelätty, mutta odotettu. Muutamaa tuntia aikaisemmin kun odoteltiin, että saataisiin pentu käydä hakemassa, tajusin, ettei meillä ollut kummallakaan ajatuksenhaituvaakaan siitä, mitä koiranpennun kanssa tehdään. Muuta kun tietenkin annetaan ruokaa, lenkitetään ja leikitään. Mutta se kaikki muu aika näiden tapahtumien välissä, mitä koiranpentu tekee? Uskoin, että eiköhän se jossain vaiheessa selviä ja olin muistavinani lukeneeni jostain, että pentu nukkuu aika paljon, joten ehkä se nukkuu sitten kaiken väliajan. Joka tapauksessa kohta oltiinkin sitten kotimatkalla, minä takapenkillä pieni hätäisesti viisikiloinen pentu sylissäni. Voi taivas, eipä ollut kauhean useasti tullut vastaan samanlaista fiilistä. Se oli ihan ikioma, siitä oli vastuussa ja sen kanssa yhteistä taivalta toivottavasti monta vuotta edessä päin. Ja nättihän se oli kuin karamelli! Vähän se uikutti kun hoksasi olevansa vieraassa paikassa ilman tuttuja hajuja ja olentoja, mutta sitte se vain nukahti kun väsy tuli. Ja me ei mieheni kanssa oikein uskallettu edes hengittää, ettei pennun uni vain häiriytyisi.

Kului päiviä ja pentu kasvoi. Ja meillä meni hermot. Useasti ja monta kertaa päivässä. Kaikki kirjastosta kannetut pentuoppaat palautettiin, koska meidän pentu ei ollutkaan niinkuin opaskirjojen pennut. Käytännön elämä opetti enemmän, koiranomistakavereilta saadut vinkit ja kuullut kokemuksen rintaäänet. Muutamien myrskyjen jälkeen elämä tasoittui hiukan ja alettiin uskoa, että kyllä siitä vielä tulee sellainen oikea kultainennoutaja! Kyse ei ollut niinkään tuhotuista tavaroista, koska materiaaliset tuhot ovat tähän mennessä olleet suhteellisen pienet, kyse oli enemmänkin siitä, että meillä oli pentueen rohkeimpia pentuja, joka tarkoittaa myös rohkeaa, aktiivista ja rajojaan kokeilevaa nuorta aikuista koiraa. Viime kesä oli ihan kamala. Yleensä se olin minä, joka joutui pennun uhittelun kohteeksi ja me otimme monta kertaa päivässä yhteen. Asiaa tietenkin edesauttoi osaltaan se, että se pieni pallero, joka kasvoi joka päivä hieman, oli saanut osakseen vauvamaista kohtelua. Minulle se oli hoivaamisen ja hellyyden purkamisen kohde ja voi pojat kun tuota koiraa on paijattu ja rakastettu tähän mennessä varmasti enemmän kuin keskivertokoiraa yleensä sen eliniän aikana!

Tuli syksy ja meidän pentu painoi jo kolmisenkymmentä kiloa. Tuli syksy ja ensimmäinen koirakoulu. Tuli syksy ja lepertely väheni puolella. Tuli syksy ja pentu, jota on jo pakko alkaa kutsua koiraksi, alkoi hieman rauhoittua. Edelleen se sai tulla sänkyyn ja sohvalle, eikä niitä siltä koskaan tulla kieltämään, koska yleensä se tulee hakemaan rapsuttelua ja saatuaan tarpeekseen, se hyppää pois ja menee omalle paikalleen lattialle. Tuli syksy ja löydettiin koirapuiston ilot ja riemut. Vaikka meillä on uroskoira, ei se ole koskaan uhitellut toiselle koiralle ja se on yleensä se terapiakoira, joita muut urokset käyvät humputtamassa ja se alistuu kiltisti kohtaloonsa. Ja hyvä niin. Siitä olen oikeasti onnellinen, ettei minulla ole käsissäni joskus ylivoimaiseksi käyvä tappokone, jonka kanssa saisi olla aina varuillaan kun vastaan tulee jotain alle kokoluokkaa Tony Halme. Meillä vain sattuu olemaan innokas ja utelias koira, joka on nenänsä vietävissä.

Tiedän, että elämämme voisi olla hepompaa ilman koiraa tai pienemmän koiran kanssa. Meillä kävisi ihmisiä useammin kylässä, koska nyt kaikki tietävät, että siellä on se hullu hurtta ovella vastassa. Olen koittanut sanoa kaikille, ettei se tee mitään (Tarkoittaen siis ettei käy siis vieraisiin kiinni, pure, murise, hauku vihaisesti yms.), että antaisitte sen vain olla ja haistella ja riehua sen viisiminuuttisen ja olisitte niinkuin ette sitä huomaisi, sitten se rauhoittuu ja pistää maate. Mutta joillekin se on vain niin kovin hankalaa ja kyllähän sen ymmärtää. Koiramme painaa tällä hetkellä noin 40 kiloa ja yltää kahdelle tassulle noustessaan reilusti yli metrin korkeuteen. Se on innokas haistelemaan ja saattaa innostua joskus hyppäämään sohvalle viereen tai hyppäämään vasten vierasta tai hyppimään muuten vaan. Ja se, että pidän sitä kaulapannasta kiinni koko vierailun ajan, ei helpota sen oloa ollenkaan, koska se rauhoittuu vasta sitten kun on saanut vieraan haisteltua. No, omapa on menetyksenne, sanon minä. Minulle ja miehelleni tuo koira on perheenjäsen, jolla ei ole käytöstapoja tai vieraanvaraisuutta. Eikä sitä sillä tarvitse ollakaan, se on koira ja vieras tulee sen reviirille, joten sillä on oikeus tutustua vieraaseen ja huomata hänet vaarattomaksi ja näin tervetulleeksi reviirilleen. Niin, eihän meidän koira ole tervetullut joka paikkaan. Mutta eipä sekään ole minun menetykseni. Myöskään minä en tunne oloani tervetulleeksi sellaiseen paikkaan. Ainoa paha asia mitä tuo koira on oikeasti tehnyt, on appivanhempieni lemmikkipapukaijan "noutaminen". Ja siitäkin selvittiin säikähdyksellä, niin lintu kuin anoppikin... Mutta se ei sentään aiheuttanut porttikieltoa, onneksi.

Niin ja mitä siihen meidän kaikkien päässä asuvaan mielikuvaan kultaisestanoutajasta tulee? Se ei ole ihan vielä nähnyt päivän valoa tosielämässä.. Se on sieltä tuloillaan, vähä kerrallaan. Nyt ollaan jo päästy siihen asteeseen, että idyllinen seuraaminen hihnan toisessa päässä on idyllistä noin 70% ajasta, kunhan vastaan ei tule toista koiraa, rusakkoa, sauvakävelijää, rullaluistelijaa, muuten vain mielenkiintoista ihmistä/otusta/autoa/kulkuvälinettä eikä samaa lenkkiä ole aikaisemmin kulkenut joku hyvältä haiseva hemaiseva tyttökoira....

Kävin viikko sitten koirani kanssa koiraleirillä. Kävin vaikka tarkoitus oli jäädä pidemmäksikin aikaa tutustumaan erilaisiin koiraharrastuksiin, osittain joiden takia meillä on nyt koira. Ei mennyt ihan nappiin... Päästin koiran autosta haistelemaan mökkikylää, jossa oli jo muutaman päivän ajan pörrännyt noin 120 muuta kultaistanoutajaa. Kultaistanoutajaa, sanan varsinaisessa merkityksessä, voi pojat... Koska siellä niitä meni joka ilmansuuntaan niitä mielikuvani kultaisia, useammalla omistajalla kaksi tai kolmekin kultaista hihnojen päissä ja ne hihnat YHDESSÄ kädessä. Sitten tulemme me rikkomaan tämän idyllin. Seisoin jarruasennossa ja pidin hihnasta kaksin käsin ja koira vetää ja puuskuttaa kieli sinisenä ja jos otteeni olisi livennyt, koiramme olisi riehunut varmasti taukoamatta sydänhalvaukseen asti niiden patsasmaisten kultaisten ympärillä, joita ei olisi paljon kiinnostanut potentiaalinen painikaveri, koska ne on opetettu, ne on saatu opetettua istumaan paikallaan siihen asti, kunnes annetaan lupa liikkua tai joku heittää damin veteen ja sanoo "Nouda!". No me keräsimme paljonpuhuvia katseita niin omistajilta kuin kultaisiltakin ja ainoa mikä koiramme olisi tehnyt onnelliseksi olisi ollut muutama painikaveri, joiden kanssa olisi voinut maata hiekassa ja painia sydämensä kyllyydestä auringonlaskuun. Ehkä sitten olisi ollut sopivasta rauhoittunut mieli jonkinsortin treenaamiseen. Ja ainoa mikä minut olisi tehnyt onnelliseksi olisi ollut edes muutama ihminen, joka olisi käyttänyt keskustellessaan muitakin sanoja kuin vepe, mejä, nou, nome, taipparit ja agitreenit... No me sentään kävimme, koimme ja tulimme kotiin. Ja sitten sitä meidän lenkkeilyä osasi taas arvostaa ihan erilailla kuin ennen leiriytymistä. Sen jälkeen huomasin taas, että hei tämähän menee jopa vetämättä! ...osan matkasta...

Entäs sitten vinkkini niille, jotka harkitsevat elämänsä ensimmäisen koiran ottamista? Jättäkää ottamatta kokonaan. Tai ottakaa koira, jonka jaksatte nostaa syliin sen ollessa täysikasvuinenkin ja ehdottomasti narttukoira. Juoksut kaksi kertaa vuodessa on aika pieni paha verrattuna siihen, että uroksilla on juoksuaika ympäri vuoden eikä koiran esinahkatulehduksen hoitaminen ole kauhean hauskaa. Antaisinko omani pois? EN todellakaan. On vain ajateltava asian valoisa puoli. Kun elämäni ensimmäinen koira on ollut tähän asti pala purtavaksi ja sen kanssa on tehnyt aika paljon virheitä, ehkä mahdollista seuraavaa koiraa osaa käsitellä jo paremmin ja enemmän oikein. Ja ehkä seuraavasta pentueesta ei tule valittua sitä joka ensimmäisenä nappaa lahkeesta kiinni.