Termi "vauvakuume" on ollut minulle viimeiset kaksi vuotta kamalin kirosana ikinä missään koskaan. Jokaista lapsista utelijaa ja vitsailijaa tekisi mieli vetää lättyy ja aiheesta puhumista yritän vältellä viimeiseen asti. Ihan vain sen takia, että haluaisin jo oman perheen, mutta se lapsi täytyy ensin tehdä ja vaikka kamalasti yrittäisikin, ei ole ollenkaan varmaa tuleeko siinä koskaan onnistumaan.

Viimeiset kolme viikkoa minulla on ollut jotensakin outo olo, sinne sun tänne ottaa kipeää ja jomottaa ja joskus on aamuisin hieman huono olo. Olin jo herätellyt toivoa, että joko nyt vihdoinkin olisi tärpännyt, kunnes sitten eilen sain taas miettiä mihin olin terveyssiteeni piilottanut. Jokainen voi itsekseen miettiä miten raskasta joka kuukausittainen pettyminen ja kiukun nieleminen ja siitä taas pään ylös nostaminen on. Kevättalvella yksi työkaverini oli raskaana ja kerran yritin muina naisina kysellä vointeja ja ultraäänikuvanäkymiä, kunnes sain sitten mennä keskustelun päätyttyä hyllyjen väliin nielemään itkua. Kaikki tuntemani parit, jotka ovat menneet naimisiin samoihin aikoihin tai meidän jälkeen, ovat tai ovat tulossa vanhemmiksi. Siskoni sai puolitoista vuotta sitten pojan ja kun raskausuutisen kuuleminen ei mennyt minulta kerta nielaisulta alas, sain kuunnella hänen neuvojaan siitä, ettei elämäänsä kannata jättää elämättä ja siitä pitää nyt nauttia vielä minun iässäni. Koska hänen kanssaan nyt pitäisi vielä muutama vuosikymmen yrittää olla jonkinlaisissa väleissä, jätin vastaamatta, että ehkä minä haluankin elää elämäni hieman eri tavalla kuin tuijottelemalla omaa napaa 32 vuotta ja sen jälkeen lapsen mukanaan tuomalla hyvällä syyllä jatkaa sinne samaan paikkaan tuijottelua. Useat entiset luokkakaverini ja muut kasvoista tutut samoissa kouluissa olleet, osa minua muutamia vuosia nuorempiakin, ovat jo osa kahdenkin lapsen vanhempia.

Jatkuva vauvakuume ei tee parisuhteelle kauhean hyvää. Minulla on kausia, jolloin jonkun tutun raskaudesta kuuleminen tai omalle kohdalle osuneet utelut aiheuttavat usean illan itkukohtauksia, joita neuvoton mieheni joutuu kuuntelemaan. Tiedän, että hän tietää, miksi minä itken yhtäkkisesti, tiedän, että hän tekisi kaikkensa, että ne saisi lopullisesti loppumaan ja tiedän, ettei ole helppoa suunnitella tulevaisuutta, kun mahdollisesta perheenlisäyksestä ei kumpikaan uskalla puhua ääneen. Tiedän, ettei ole hyväksi nukkua välillä kuukausi selät vastakkain, koska intohimoa on välillä vähän vaikea herätellä kun molemmat tietää, että sen perimmäisenä tarkoituksena olisi aikaansaada lapsi. Itseäni se suoraan sanottuna vituttaa, että koko lapsiasiasta on ottanut henkilökohtaisen mission impossiblen.  Ihmisen mieli on siitä kummallinen juttu, että päästään on vaikea ottaa ajatuksia tahtomattaan pois. Joskus saan itseni kiinni siinä, että laskeskelen, että koska synnyttäisin jos nyt tulisin raskaaksi ja kuinka kauan pitäisin sen tiedon itselläni,ennen kuin kertoisin siitä muille.

En tiedä mistä se ajatus alunperin tuli ja miksi, mutta jossain takaraivossa minulla on jyskyttänyt jo kauan ennen vauvakuumeen puhkeamista, että minun on vaikea saada lapsia. Jo varhaisteininä lapsettomuus oli syövän lisäksi suurin pelkoni. Kuitenkaan yksikään lääkäri ei ole antanut millään muotoa ymmärtää asian olevan niin vaan olen aina kuullut kaiken olevan ihan niinkuin pitääkin. Virallisesti lapsettomuusasiaa ei ole vielä tutkittu, kesälomalla tosin sovimme, että jos seuraavaan kesälomaan mennessä ei ole tapahtunut mitään, käydään lääkärissä. Minua ihan tosissaan suututtaa, miksi joku toinen saa lapsia mutten minä, joka ihan oikeasti yhden haluaisin. Esimerkiksi viime talvena minulle esiteltiin valopääserkkuni aikaansaama lehtolapsi, jonka äiti on ihan yhtä saamaton kuin tämä edellä mainittu isäkin. Mainittakoon tässä vaiheessa, että kyseessä on siis 26-vuotias nuorimies, joka asuu edelleen äitinsä kanssa (vaikka hänen 18-vuotias pikkusiskonsa on jo muutanut poikaystävänsä kanssa yhteen) ja joka ei osaa tehdä itselleen edes ruokaa. Lapsikin sai kuulemma alkunsa siitä, että pojalla seisoi vähän joku muu kuin järki päässä... Mitä minä olen tehnyt väärin, että minulle lapsen aikaansaaminen vaatii niin paljon henkisiä voimavaroja ja sitä ihan oikeaa yrittämistä? 

Kaikki läheisimmät ystävät ja kaverit jo tietävät, ettei minulta tai mieheltäni kannata kysellä lapsista, koska vaihdan aika nopeasti puheenaihetta ja sivuutan sukkelasti minulle esitetyt kysymykset. Minä en pidä kauhean tiivistä kontaktia niihin tuttaviini, joilla on pieniä lapsia, koska seurustelu lasten ja heidän vanhempiensa kanssa alkaa olla henkisen jaksamiseni äärirajoilla. Siskoni poikaa nään silloin tällöin, siskoani aika harvoin, koska hänestä on kehkeytymässä sellainen äiti, joka ei saa lastaan ojennukseen ja hoidattaa sekä lapsensa, että muutkin arkipäivän vaativimmat ongelmat mielummin joillain muulla kuin hoitaisi ne itse.  Enhän minä voi tietää millainen äiti itse olisin, mutta aina joskus joitakin vanhempia lapsineen seuratessani huomaan ajattelevani, että noin minä en ainakaan tuota asiaa tekisi.

Minusta en tee mitään väärin kun yritän suojella itseäni sellaiselta asialta, jonka tiedän aiheuttavan mielipahaa itselleni. Mielestäni minulla on oikeus pahaan mieleen kun kaikki muut lässyttävät pienille lapsilleen ja minusta minulla on oikeus olla kateellinen toisten ihmisten pienistä lapsista niin kauan kuin minulla ei omaa ole. Minulla ei ole mielenkiintoa kuunnella puolituttujenkaan raskauskertomuksia tai katsella heidän ultraäänikuviaan tai suuria vatsojaan. Koen aina silloin tällöin, hyvin harvoin kylläkin, yhtäkkiä yllätäen kirkkaan hetken, jolloin pystyn olemaan ajattelematta koko asiaa ja tunnen olevani vapaa ja kykenevä mihin vain, kunnes se sitten maksimissaan päivässä häipyy ja tilalle astuu taas vanha tuttu miksi näin-kysymys.

Olen useammin kuin kerran kuukaudessa miettinyt vaihtoehtoja, joita minulle jää jos käy niin ettei me tulla koskaan saamaan biologista lasta.  Ainoana mahdollisuutena, joka käyttööni jää, pidän adoptiota. Koska jos kerran joku jossakin on päättänyt, että me kaksi emme omin voimin saa lasta aikaseksi, ei sitä pidä mielestäni väen väkisin jumalaa leikkien alkaa tekemäänkään vaan silloin annetaan koti jo olemassa olevalle lapselle. Adoption ainoa huono puoli on se, että prosessi on pitkä ja raskas.

On aivan sama onko lapsettomuus tahallista vai tahatonta, se on jokaisen ihmisen henkilökohtaisin asia, jota ei pitäisi koskaan mennä edes ilman taka-ajatuksia kyselemään. Minulle se on asia, jonka takia joskus on päiviä kun sängystä ylös nouseminen on raskasta ja minka takia vaihdan kaupassa suuntaa, jos vastaan tulee joku tuttu lastensa kanssa, ettei minun vain tarvitse alkaa lässyttää niiden lasten kanssa tai jäädä taivastelemaan kun he ovat taas kasvaneet ja lässynlässyn.