On olemassa päiviä, joilloin toivon koko sydämeni pohjasta, ettei työhöni liittyisi minkäänlaista vastuuelementtiä. Tällainen päivä on nyt kestäny viimeiset puolitoista kuukautta, eikä loppua tunnu olevan näkyvissä. Olen siis vastuussa työpaikkani rahaliikenteestä ja keväällä alkaneet satunnaiset kassavirheet sen kun jatkuvat. Itsestäni alkaa tuntua siltä, että hoidan työni huonosti vaikka useita palavereita on pidetty, uusilta työntekijöiltä ja kesälomittajilta kyselty ja varmisteltu, että he tietävät miten missäkin tilanteessa tulee toimia ja ongelmaa on yritetty ratkaista ja siihen on puututtu. Omatuntoni on puhdasta ja muutkin rahaa käsittelevät työntekijät ymmärtävät kuinka vakavasta asiasta on kyse ja kuinka paljon se aiheuttaa toimenpiteitä ja lisää työtä. Mutta jotakin hämärää tässä asiassa on, se on myönnettävä, vaikka kuinka sinisilmäinen ja hyväuskoinen tahansa haluan ollakin.

Olen varmasti maininnutkin siitä, että työkaverit ovat vähän niinkuin toinen perhe ja työpaikka melkein kuin toinen koti. Kesäloman jälkeen töihin lähdöstä on vain vääjäämättä muodostumassa valtava stressi ja kun olen saanut auton parkkiin ja alan kaivaa työavaimia laukusta, alan auttamattomasti ajatella, että toivottavasti tänään ei tapahtuisi mitään erikoista, voi kun tänään kaikki menisi niinkuin käsikirjoituksessa lukee. Tällaisessa tilanteessa alkaa tahtomattaankin epäille kaikkea ja kaikkia, itseäänkin. Jokaista viiden centin kolikkoa tulee mietittyä ja kaikkia seteleitä hipelöityä, ettei varmasti antaisia rahasta väärin takaisin ja ennen mukavalta ajanvietteeltä tuntunut kassalla istuminen on alkanut kummitella mörkönä. Kun ihminen rutinoituu ja hommat alkavat sujua vasemmalla kädellä, tapahtuu virheitä, inhimillisiäkin, parhaimmillekin. Rahojen laskemisesta ja tilittämisestä on tullut pakkopullaa ja minun on suljettava silmäni hetkeksi ja hengitettävä syvään muutama kerta kun kone laskee mahdollista kassavirhettä.

Eilen juttelin puhelimessa yhden työkaverini kanssa ja sain häneltä vähän uutta perspektiiviä tähän asiaan ja vaikka olenkin siitä kiitollinen, en voi olla miettimättä, että onko kärjistynyt tilanne nyt johtanut kaikilla kyyläämiseen. Ollaanko jo siinä pisteessä, että aletaan epäillä ihan kaikkia? Ja miksi niin ei saisi tehdä? Uskon, että meidän yläpuolella olevat tahot epäilevät jo meitä kaikkia ja koska todisteita ei muusta ole, on pakko epäillä kaikkia.  Kyseessä on kuitenkin niiden rahat, ei meidän. Ja tällainen asia, josta tiedetään ettei se toimi muttei ole olemassa parannuskeinoa tai meillä ei ole tiedossa syyllistä, ei todisteita, kaikki perustuu arvailuun ja voisko-se-olla-näin-mietiskelyyn, vaikuttaa ennen kaikkea työilmapiiriin. Pinnan alla kuplii ja on vain ajan kysymys koska se kuplinta päätyy pinnan yläpuolelle ja kesälomakrapula on kestänyt nyt joillakin heinäkuun alusta asti. Missä vaiheessa mukavasta porukasta ja ilmapiiristä tuli räjähdysaltis ruutitynnyri?

Työporukkamme oli ennen hyvällä tavalla apinalauma ja meno oli mitä oli, mutta jutussa oli huumori mukana ja kaikki hoitivat hommansa mukisematta eikä itsestäänselvyyksissä ollut epäselvää tai ukisemisen aihetta. Sitten alkaa kassanlasku heittää, yksi puhaltaa alkometriin kesken työpäivän kunnon lukemat, yksi on pööpölomalla kun ei vain huvita tulla töihin, joillekin on ongelma kun tuoli on ketjulla kiinni hyllynjalassa, ettei vetelehtiminen ja vellipussina makaaminen näy asiakkaille asti. Mitä on tapahtunut viimeisen neljän kuukauden aikana, että meno on muuttunut rasittavaksi lastentarhatouhuksi ja pikkuasioista tehdään ylitsepääsemättömiä ongelmia, joiden takia sitten kärsii kunkin työpisteen porukan dynaamisuus ja toimivuus? Sitten kun yhdellä on huono päivä, tarttuu se muihinkin. Läppää saatetaan vielä heittää yhdessä mutta sitten hyllyn välissä jupistaa ja mussutetaan. Ilmeisesti käsite "aikuiset ihmiset" on laaja ja saattaa pitää sisällään ihan mitä vain... Olen sen tyylinen ihminen, etten jaksa pikkuasioista alkaa leukaa louskuttaa, osaan laittaa asiat tarvittaessa perspektiiviin ja olen ollut niin paljon raskaammissakin paikoissa töissä, että nykyisessä työpaikassa oleminen tuntuu välillä vähän lomalta. Ja aina jaksan ihmetellä, että löytyy ihmisiä, joiden maailma kaatuu siitä, kun kärpänen istuu väärällä pöydän kulmalla.

Vastuutehtävässä oli helppo olla vielä keväällä, koska tiesin, että homma toimii ja vastuulleni jäi vain informaation eteenpäin kertominen ja sairaspoissaolojen tuuraaminen. Kaikki oli hyvin eikä tarvinnut päivittäin pelätä ja jännittää, mihin asiaan minun oletetaan nyt ottavan kantaa tai puuttuvan. Hommat toimi omalla painollaan. Minua stressaa ja vituttaa se, että joka kerta asia on sama, johon joudun puuttumaan ja kohta minulla ei ole siitä enää mitään sanottavaa. Voisiko joku nyt vain manata meitä kiusaavan peikon pois tai siirtää jotkut planeetat takaisin omille paikoilleen, että päästäisiin taas takaisin tuttuun päiväjärjestykseen ja tekemään töitä paikassa, jossa tähän asti on viihdytty hyvin? Minä haluan viihtyä työpaikassani vielä tästäkin eteenpäin.