Johtuen tästä helkkarin huonosti toimivasta palvelimesta ja totaalisesta väsymyksestä, odotuksen viimemetrit jäivät raportoimatta ja muutenkin tämä bloggailu on kokenut jonkinsortin inflaation tässä viime kuukausina. Mutta siis 2 viikkoa yliaikaa, 1,5 vuorokautta synnytyksen käynnistelyä ja 18 h 47 min synnytystä ja olemme nyt mieheni kanssa nyt pienen ja ihanan tyttölapsen vanhemmat.

Oloni pullataikinana ja joka aamu toiveikkaana herättyäni ja illalla pettyneenä nukkumaan mennessäni yli menneet 2 viikkoa ehdin ajatella kaikenlaista. Tietenkin pelotti, että onko vauvalla kaikki hyvin ja toisaalta sitten hermostutti se, kun mitään ei tapahdukaan. Alunperin suhtauduin synnytykseen hieman välinpitämättömästi ja neuvolassakin totesin vain, että noh, mä käyn vähän synnyttelemässä ja sitte meillä on lapsi. Mutta kun aikaa kului ja sitten oltiinkin siinä pisteessä, että meillä oli aika varattuna sairaalaan ja käynnistys aloitettiin, olin ehtinyt stressaamaan itseni hieman hysteeriseksi. Synnytystä ja sitä, että se oikeasti tapahtuu NYT, oli ehtinyt ajatella jo ihan liikaa joka kantilta. Oma kroppa ei vain ollut hoksannut mitä pitäisi tehdä eikä se meinannut sitä ymmärtää kunnolla oikein silloinkaan kun homma laitettiin lääkkeillä käyntiin. Ensimmäinen yö sairaalassa tarkkailuhuoneessa meni huonosti nukkuen ja itkien ja sitä peläten, että päädyn leikkauspöydälle, koska synnytys ei vain ota onnistuakseen. Ja vaikka kokemus oli rankka sitten loppujen lopuksi ja tosiaan koin lähes kaiken mitä synnyttäjä voi vain kokea (oikeastaan se keisarinleikkaus olikin tällä kertaa ainoa, mikä jäi kokematta), ei sitä melkein 19 tunnin urakkaa juuri enää muistele, kun lastaan pitää sylissä. Mutta kerronpa nyt oman synnytyskokemuksen teille kaikille kuitenkin, ihan vain siksi, että edes joku joskus kertoisi suoraan miten sekin homma voi mennä jos se ei mene ihan niinkuin oppikirjoissa.

- Synnytykseen mukaantuleminen voi saada puolisossa esiin ihan uusia puolia. Mieheni, joka pelkää neuloja ja verta ja sairaaloita, istui vieressäni ja piti kädestäni koko urakan ajan. Hän kalpeni vasta siinä vaiheessa, kun hänellä oli pesty ja puetettu lapsi sylissään. Siinä vaiheessa hän sanoi: Nyt mä haluan vittu kotiin täältä. Mieheni on myös pahimman luokan sympatiakipuilija, mutta niin hän vain tsemppasi minua pahimpienkin supistusten ajan.

- Ilokaasu on hieno keksintö. Alussa kun se vielä auttaa. Loppuvaiheessa se on enää äänenvaimennin, johon huutaa vittusaatanaa. Paras synnyttäjän ystävä on epiduraali ja spinaalipuudutus, jota ensimmäistä sain kaksi annosta ja viimeksi mainittu iskettiin selkäytimeen vielä loppuvaiheessa, niin, että oikeastaan pahimmat tuntemukset jäivät minulta tuntematta. Ainoat, mitkä loppuvaiheessa ottivat kipeää oli mahaani päältä päin runttaava kätilö ja lapsen pää joka painoi synnytyskanavaa. Lapsen ulostulo tai pieni leikkausoperaatio eivät tuntuneet missään. Joten kannattaa olla ajoissa sairaalassa, että ehtii saada kunnon satsin lääketieteen ihmeitä, mutta jos on ikänsä kärsinyt kuukautiskivuista, supistuksia jaksaa yllättävän pitkään pelkän lämpöpussin avulla.

- Synnytys on ihmiselimistön eritteiden juhlaa. Mutta minä päätin jossain vaiheessa supistuksia, että ihan sama, kätilöt näkevät niitä työkseen. Helpommalla pääsee itse kun ei yritä nieleskellä oksennusta vaan helpottaa oloaan edes sen verran.
(jatkuu...)