Jaa, olisi kai jo korkea aika päivittää elämäänsä tännekin. Onhan edellisestä kerrasta jo useampi kuukausi. Vaikka elämä on tällä hetkellä aikalailla aikataulutettua ja ruutinia, ei sitä aina välillä huomaakaan kun viikko on jo suhahtanut ohitse. Tyttömme voi hyvin ja kasvaa, naureskelee ja kääntyilee, ihan mieletöntä seurata kuinka nopeasti se pieni ruttuinen avotun käärö kehittyy ja kasvaa.Joulupäivänä vietettiin jo 5-kuukautissyntymäpäivää ja ensimmäisen joulun lahjat olivat jännitysmomentteja lähinnä meille vanhemmille. Neitiä itseään kiinnosti lähinnä vain lahjapapereiden repiminen ja nauhoilla leikkiminen.

Muistaakseni jossain raskausajan kirjoituksessani pelkäsin sitä, että muuttuisin Äidiksi, siis sellaiseksi joka ei osaa puhua enää muusta kuin lapsensa ruumiintoiminnoista ja unirytmissä. Hyviä uutisia! En ole muuttunut, lieviä oireita on havaittavissa mutta äiti-vauva-ryhmässä joudun ihan todella välillä puremaan kieleeni, etten tulisi lipsauttaneeksi mitään harkitsematonta. Olenkin tullut siihen lopputulokseen, että joku unohti minulle sairaalassa antaa sellaisen pillerin, jolla äidin pää saadaan pehmenemään. Minulle ei ollut mikään  ongelma kun imetys loppui alle 2 kuukaudessa itsekseen, itse asiassa se oli helpotus. Saatiin päivärytmi toimimaan ja neiti alkoi viihtyä sitterissä ja leikkimatolla, opetteli syömään tuttia eikä äidin tämän takia tarvinnut kasvaa sohvaan/sänkyyn/lapseensa kiinni. On ihan normaalia, että äitiyslomallakin tarvitsee aikaa itselleen ja mikään ei tuuleta päätä paremmin kuin yksi ilta pois kotoa silloin tällöin. Olen siis edelleen oma itseni sillä erotuksella, että olen lisääntynyt ja päivät suunnitellaan ensisijaisesti lapsen tarpeiden mukaan.

Olen ehkä onnellisten tähtien alla siinä mielessä, että saimme helpon lapsen. Hän nukkuu hyvin ja syö hyvin joten tunnin pätkissä nukutut yöunet eivät ole meidän riesana. Sen takia en osaa sanoa olisinko erilainen, valittaisinko herkästi väsymystä ja taivastelisinko vauva-arkea, jos asia olisi toisin. Olisinko silloin enemmän Äiti.

Niin ja onhan meillä ehtinyt jo käydä pieni vahinkokin. Luultavasti olen taas tulevana kesänä viimeisilläni raskaana. Ei sillä, etteikö tämä olisi osittain suunniteltu juttu, helpon esikoisen kanssa alettiin aika pian puhua "ei haittaa vaikka tässä olisi toinenkin"-tyyppisiä lauseita. Emme vain ajatelleet asian tapahtuvan näin nopeasti, koska esikoinenkin oli Iisakin kirkko-tyyppinen projekti. Onnea seuraavasta lapsesta varjostaa kuitenkin pelko synnytyksestä, varsinkin nyt kun takana on yksi kaoottinen ja rankka kokemus. Aika tulee näyttämään, kuinka tässä käy, saammeko toisen lapsen vai onko kyse vain väärästä hälytyksestä ja kuinka se syntymän ihme sitten koetaan jos koetaan. Tämä toinen kerta positiivisen raskaustestin jälkeen on alkanut toki muutenkin hieman erilaisissa tunnelmissa. On kestänyt useamman viikon, pari kuukautta jopa hyväksyä asia. En tiedä miksi. Suurin syy siihen on tietenkin se synnytys, mutta mielessä ovat risteilleet ajatukset siitäkin, että jääkö kauan toivotto esikoinen sitten liian vähälle huomiolle kun oma olo on välillä mitä on. Mutta kun asiaa miettii ja pyörittää mielessään, olen huomannut että ainakaan nyt alkuvaiheessa ei ole ollut moisia ongelmia.Olen opetellut lepäämään sen ajan, mitä neitikin nukkuu päiväuniaan enkä enää yritäkkään saada asioita niin paljon valmiiksi kuin kolmisen kuukautta sitten. Pieni lapsi vaatii aikansa jo itsestäänkin, ilman että siinä äiti kauheasti miettii omaa ajankäyttöään vaikka olisi kuinka raskaana tahansa. Näkyipä ensi maanantaina ultrassa mitä tahansa,otan sen tilanteeseen tyytyväisenä vastaan. Olen äärettömän onnellinen tästä jo olemassa olevasta lapsestani, miksi en osaisi olla onnellinen kaikista tasapuolisesti on heitä sitten yksi tai kymmenen.
Ainoa, mikä jääkään sitten jäljelle, on se huokaileva ja turhia asioita vatvova anoppi...

Minun uusi vuoteni alkaa siis odotuksen merkeissä, mutta mikäs tässä on odotellessa. Tiedossa on joka tapauksessa ainutlaatuinen ja ikimuistettava vuosi, siinä missä mennytkin vuosi oli juuri sellainen.