Tämä seuraava teksti ei ole sitten vielä julkista tietoa, sovimme, ettei asiasta vielä puhuta mutta kun pakahdun tähän tietoon, joten minun on se pakko kertoa jonnekkin!

Kolmisen viikkoa sitten itkin itseni uneen, kun lahopääsiskoni ilmoitti taas ei-niin-hienovaraiseen tapaansa olevansa raskaana eikä häntä voinut yhtään kiinnostaa miltä se minusta tuntuu. Myin maani neljäksi päiväksi ja luovutin sitten totaalisesti: siivosin kaapeista kaiken ylimääräisen ja päätin, että menen lääkäriin ja selvitän asiat itselleni, jos jotakin selvitettävää ja syy siihen, miksei meitä ole onnistanut vieläkään, löytyisi. No vähänpä tiesin silloin...

Minulle on ihan normaalia, että kuukautisia edeltää vatsakivut ja arat rinnat ja viimeisen puolen vuoden aikana PMS-oireet ovat olleet entistä vahvempia ja pitkäkestoisempia. Joten aikani odottelin, että verenvuoto alkaa taas kunnes sitten tällä viikolla aloin jo ajatella, että jotakin tässä on nyt kummallista... Torstaina katsoin kalenterista, että edellisestä kerrasta olikin kohta 6 viikkoa aikaa ja kun sanoin tästä miehelleni, hänen kasvoilleen tuli kummallinen ilme. Sellaista en ole saanut koskaan aikaisemmin aikaiseksi vaikka ole hänelle ennenkin kertonut, jos kierrossa on jotakin kummallisuuksia. Hän se itseasiassa sanoi, että pitää kai sitten testata asia. Viimeiset puolitoista viikkoa olen tuntenut oloni jotenkin kummalliseksi; nukun huonosti ja palelen eikä keittiön pöydällä viikkotolkulla maannutta karkkipussia tee mieli syödä tyhjäksi. Kerrottakoon tähän väliin, että minä olen se, joka nukkuu vaikka seinät kaatuisi ympäriltä, se, joka riisuu enempiä vaatekerroksia talviviimallakin ja se, joka ei koskaan aikaile karkkiensa kanssa ja joutuu joskus lähtemään kauppaan ihan varta vasten hakemaan karkkia. Joten ehkä joku jo arvaakin...

Viimeisen kolmen vuorokauden aikana olen tehnyt kolme raskaustestiä ja saanut kolme positiivista tulosta. Eli siis pulla on vihdoin uunissa, haikara tulossa kylään and yes, I'm knocked up, FINALLY!! Tosin ei se meinaa mennä jakeluun perille asti ja vessan kaapissa on vielä yksi testi käyttämättä, että voin tarkistaa asian ihan koska vaan alan asiaa epäillä. Se vaan tuntuu niin mahdottomalta asialta! Kaksi vuotta tätä on toivottu ja kun kaikki toivo on heitetty ja aletaan miettiä seuraavaa toimenpidettä, tapahtuu tällainen yllätys! Onneksi en tykkää soittaa virallisia puheluita ja alkaa ottaa asioista selvää, jos ei ole ihan pakko, niin se perhesuunnitteluneuvolaan soittaminen ja ajanvaraaminen on lykkääntynyt. Nyt pitäisi sitten vain soittaa ihan muissa asioissa neuvolaan, että ihan oikeasti joku alan ammattilainenkin voisi todeta saman asian, jonka totesin toissapäivänä ensimmäisen kerran.

Tuntuu, että universumi heitti kehiin ultimate läpän ja vedätyksen vai onko tämä sitä vain, että pitää luovuttaa kokonaan, että yllätys on mahdollisimman suuri ja mullistava? En tiedä mutta hullu asia tämä joka tapauksessa on! Ajattelimme asian näin katsoessamme typertyneinä kahta punaista viivaa tikun kyljessä, että vaikka tämä ei johtaisikaan synnytyssaliin asti, tiedämme kuitenkin, että saamme jotakin aikaiseksi eikä enää tarvitse pelätä mitään vikaa kummassakaan. Se nimittäin jo helpottaa, kun kahden vuoden aikana ehtii ajatella niin paljon pahaa ja hyvää. Oikeasti haluan, että kaikki päättyy hyvin mutten aio vielä pitkään aikaan rynnätä potkupukukauppaan ja aiomme varjella tätä salaisuutta mahdollisimman pitkään, siihen asti, että joku sanoo meille, että kaikki on ihan oikeasti hyvin.

Onnellisuus on maailman kummallisin tunne.