Syksy oli ollut elämässäni paskaa aikaa, kunnes neljä vuotta sitten tapasin erään, joka muutti tämän asian. Tapahtuipa syksyisin mitä tahansa, 12.9 on päivämäärä, jonka juhlistaminen parantaa aina syksyahdistuksen ja ressivitutuksen.

Neljä vuotta sitten näihin aikoihin asuin yksin ensimmäistä kertaa elämässäni omassa asunnossani, joka oli ollut löytyessään lottovoittoa parempi juttu. Edellisenä vuonna marras-joulukuun vaihteessa olimme exäni kanssa eronneet, koska hänen armeija-aikansa oli lopullisesti saanut minut ymmärtämään, ettei se juttu toimisi enää kauhean kauaa ja molemmille tekisi lopullinen ero parempaa kuin hyvää. En erityisesti etsinyt elämääni ihmistä, yksin oli sillä hetkellä hyvä olla ja elin huoletonta elämää pätkätöillä ja vapaudella mennä ja tulla oman mielen mukaan. Viisikymmen neliöinen asuntoni huonokuntoisen rintamamiestalon yläkerrassa ilman lämmintä vettä ja reistaavalla lämmityksellä kämppiksinä miljoona sokeritoukkaa ja muutama muu kömpijäinen oli sillä hetkellä suuri saavutus ja ajattelin, että kaikki hyvä siihen lisäksi olisi vain plussaa, josta saisi hyvän mielen.

Siihen aikaan käytin ahkerasti  irc-galleriaa, elimmehän aikaa ennen kuin kaikki elämä pyöri facebookissa, pysyäkseni mukana kavereiden kuulumisissa ja yllättäen siitä tulikin sitten elämää mullistava juttu. Niille, jotka eivät ole käyttäneet ko. palvelua, selvennykseksi, että galtsussa on "Satunnainen"-painike, joka siis heittää ruudulle summan mutikassa jonkun ihmisen naaman, kun sitä alkaa painella.No minähän sitä painelin huvikseni yhtenä elokuun iltana kun ei ollut parempaakaan tekemistä ja muutaman herutteluteinipissis- ja muutaman muun pärstän jälkeen ruudulle ilmestyi arviolta hieman alle kolmekymppisen tyypin kuva ja kun huomasin, että kaverin asuinpaikkana luki naapurikunta, ajattelin katsoa hänen kuvansa läpi, jos vaikka sattuisi tuttuja vastaan. Tuttuja ei löytynyt, mutta yhdessä kuvassa hänellä oli saman tatuointiliikkeen mainoshuppari päällä kuin omassa naulakossani roikkui. Jätin kommetin yhden hänen kuvansa alle, mikä esitti (myöhemmin minulle selvisi, että kyseessä oli hänen vanhempiensa) lemmikkipapukaijaa knoppaamassa mankkaa pois päältä ja kuvatekstinä oli "Ei tykännyt Ultra Brasta" tai jotain sinne päin. Sain jonkinlaisen kommentin takaisin johonkin omaan kuvaani ja jokusia kommentteja lensi vielä sinne tänne. Koska minulla oli omassa profiilissani käytössä vieraskirja, näin kuka profiiliani kävi katsomassa ja pidin aina huolen, että jos näin hänen käyneen profiilissani, myös minut löysi hänen vieraskirjastaan. Tätä hoopoilua kesti jonkun viikon ja koska minulla oli profiilissani näkyvissä myös sähköpostiosoitteeni ja messenger-tunnukseni (taktisesti sinne ne lisättyäni ), yhtenä lauantaina sähköpostissani odotti seuraava viesti:

"Ei sielä ole kuin se yks seinät ja ikkunat peitettynä ja piha täynnä rojua
ja vanhoja autoja… (olimme puhuneet galtsussa jostain projektitalosta, joka oli lähellä paikkaa missä asuin)

Kaupunkikaan ei muka voi sille mitään…

Tuikataan tuleen ja pidetään kokkobileet…

Uskaltaako pyytää lisäämään meseen?!

En etiketistä hjymmärrä… :-)

-Juha- "

Voitte kuvitella, että jonkinmoiset voitontanssit tuli vedettyä tämän luettuani, koska kerrottakoon, että oli ollut sellainen tietynlainen fiilis ja kun osoittautui, ettei fiilis ollut tullut turhan päiten, eipä siinä voinut kun lisätä meseen!

Me siis meseiltiin yksi viikonloppu, yritettiin ottaa selvää siitä, kuka siellä toisella puolella vastaa ja sitten tuli tietenkin vastaan se, että tässä pitäisi tavatakin. Hoksasimme,että asumme aika lähellä toisiamme, mutta sovimme kuitenkin, että nähtäisiin kaupungissa yhdessä kahvilassa. Koitti sovittu päivä ja minua hermostutti. Olin etukäteen mesellä kysynyt häneltä kuinka juhlallinen tilaisuus tämä tapaaminen oli, miten piti pukeutua, sopiko farkkuhame. Hermostutti, joten lähdin kävellen kaupungille, koska sillä pääsin siitä ressistä, mihin parkkeeraan auton ja tarjoanko hänelle mahdollisesti kyydin kotiin. Olin puolessa välissä matkaa, kun ohitseni ajaa pyöräilijä ja käänty katsomaan minua. Tapasimme siis vähän ennen kahvilaa. Siitä sitte käveltiin yhdessä kaupunkiin ja juteltiin niitä näitä. Mieheni höpöttää ollessaan hermostunut ja minä menen hiljaiseksi kun jännitän uuden ihmisen seurassa, joten saattaa siis sanoa, että minä kuuntelin sujuvasti kun hän höpötti.

Ekat treffit sujuivat hyvin. Ne oli lyhyet mutta ytimekkäät ja minut saatettiin kotiin ja olin saanut puhelinnumeron. Tietenkään en soittanut, koska en osaa luontevasti puhua vieraalle ihmiselle puhelimessa. Joten me siis meseiltiin lisää... Seuraavat treffit sovittiin muutaman päivän päästä läheiseen tavarataloon, koska minun piti käydä ruokakaupassa ja hänellä oli asiaa saman tavaratalon Alkoon  ostamaan työkaverille viiniä lahjaksi ja koska se oli kätevästi hänen työmatkansa varrella silloin, oli loogista treffata siellä. Taas meillä oli lyhyet mutta ytimekkäät treffit, joita jatkettiin tietenkin mesessä. Seuraavaksi kutsuin hänet käymään luonani, katsottiin leffaa ja syötiin karkkia ja höpöteltiin. Ja siitä se sitten lähtikin. Kohta oltiin yhdessä melkein joka päivä ja asunnostani tuli vähän molempien koti sen syksyn aikana. Hän asui kerrostaloyksiössä ja ,niinkuin minäkin, piti rintamamiestaloista. Koska tosiaan asuin hänen silloisen työmatkansa varrella, hän saattoi tulla aamulla paria tuntia ennen töihin menoa nukkumaan hetkeksi luokseni, jos olin menossa iltavuoroon eikä ehditty viikon aikana muutoin nähdä. Oltiin vähän niinkuin 14-vuotiaat teinit ja meistä muodostui nopeasti sellainen pussaileva ja kikattele pari, mutta ei se haitannut, koska niin oli hyvä olla.

(Jotain mikä odotti yhden yövuoron jälkeen sängyllä)

Jossain vaiheessa vaan alkoi tuntua siltä, että tässä nyt on muutakin kuin pieni ihastuminen. Huomasimme nauravamme samoille jutuille, kuuntelevamme samanlaista musiikkia, lukevamme ja katsovamme samantyyppisiä elokuvia. Jossain vaiheessa hänet tuli esiteltyä vanhemmilleni ja yhdellä sunnuntaikävelylle törmättiin sitte tulevaan anoppiini. Lokakuussa lähdettiin hänen perheensä saareen yöksi. Siellä hän sanoi minulle, että luulee, että rakastaa minua. Onneksi, koska se lause oli ollut lipsahtaa suustani jo hetken aikaa sitten. Aikaa kului ja aina vaan tuntui paremmalta, tuntui siltä, että tästä tulee jotakin pysyvämpää ja pidempää. 

Tuli joulu ja vuosi vaihtui. Vaihdoin työpaikkaa ja päädyin ravintola-alalle. Jouduin epäsäännölliseen kolmivuoropäivärytmiin ja oli iltoja kun yövuoroon lähteminen oli yhtä tuskaa kun olisi ollut kainalo missä nukkua. Sen aikataulun kanssa oppi elämään kun oli pakko ja jostain hiipi molemmille mieleen sama asia. Ei ollut järkeä maksaa kahta vuokraa kun pääsääntöisesti toinen asunto oli vain vaatteiden vaihtoa ja pyykinpesemistä varten. Reilut puoli vuotta seurusteltuamme meillä olikin sitte yhteinen osoite, ahdas mutta mukava ja erikoinen kaksio. Yhdessäasuminen tuntui alusta asti luontevalta, ihan kuin olisi aina asuttu niin, ainakin minusta. Minua 7 vuotta vanhempi, entinen vannoutunut poikamies, kämppikseni hieman painiskeli asian kanssa, mutta pääsi itsensä kanssa nopeasti yhteisymmärrykseen. Tarkka kun kaikesta olen, sanoin alkajaisiksi mistä asioista minulla varmasti menee hermo, ennenkuin sen hermon tarvitsi mennä ensimmäisen kerran ja hän ymmärsi, eikä purnannut vastaan.

Ja voi taivas, kun yövuorosta hikisenä ja hampurilaisen hajuisena olikin ihana tulla kotiin, jossa odotti joku. Ja ilta-, yö- ja viikonloppuvuoroihin oli entistä vaikeampi lähteä. Kevät ja kesä kului ja tuli syksy ja löytyi uusi työpaikka. Paremmat työajat ja vähemmän stressaava työ. Olin kesällä ollut siskoni avecina yksissä häissä ja koska olin paremmassa parisuhteessa kuin olin exäni jälkeen osannut kuvitellakaan, se vain jotenkin pääsi suustani. Ajatus "Koska me mentäs naimisiin?" vaan tuli sanottua ääneen. Mieheni otti asian vastaan vain naurahtamalla, että kuule en tiedä, pitää kattoo - kuitenkin hyväksyvällä äänensävyllä ja antaen minun ymmärtää, että asia oli hyväksytty ja otettu harkintaan. Minä kuulun siihen porukkaan, joka on kihlautunut teininä kihlautumisen ilosta sen kummemin miettimättä mitä se oikeasti merkitsee, joten kihlautuminen oli minulle yksi lysti, nyt olin jonkun pysyvämmän ja oikeasti jotakin tarkoittavan perässä. Sen syksyn aikana päätettiin, että naimisiin mentäisiin seuraavana syksynä, kaksivuotispäivänä, joka sopivasti osuisi lauantaille. Siinä samalla etsittiin asuntoa ihan ostettavaksi asti. Aluksi puhuttiin isoista häistä, joihin saisivat kutsun kaikki mahdolliset sukulaiset kunnes sitten muuttolaatikoita pakatessa sanoin, että meillä on muuton jälkeen edessä keittiö- sun muuta remonttia ja oikeasti en halua yhtäkään sukulaista paikalle kun minua vihitään, koska en ole sukulaisteni kanssa mitenkään ahkerasti tekemisissä, minulle riittäisi siis hyvin vain perheenjäsenet ja läheisimmät ystävät. Tuleva mieheni huokaisi helpotuksesta ja seuraavana syksynä meidän viisi minuuttia kestänyttä vihkimistä oli todistamassa 24 ihmistä.

Koska olen kärsimätön ihminen ja huomaan nyt neljän vuoden jälkeen olleeni vaativa miestäni kohtaan, olemme silti yhdessä vieläkin. Hän on jaksanut äksyilyni, kun remontit eivät ole yhdessä yössä valmistuneetkaan ja hän on pitänyt minua sylissä kun paha maailma on kaatunut niskaani kerta toisensa jälkeen. Hän kuuntelee biologisen kelloni tikitystä ilman korvatulppia ja hän on joutunut muutaman kerran miettimään, missä oikein mennään kun itse harmaantuu ja kaljuuntuu ja ajoittaisesti teini-ikää vielä elävä vaimo soosaa kahelin koiranpennun kanssa. Hän on aina vain menossa mukana, kun minulla meni käämi naapureihin ja kahden vuoden asumisen jälkeen myytiin vasta remontoitu keittiö ja hienot muovimattolattiat ja makkarin kultatapetti ja ostettiin oma talo. Tämänhetkinen osoite on jo kolmas missä asumme yhdessä virallisesti, neljäs epävirallisesti. Jollain muulla olisi hirttänyt jo aikoja sitten kiinni. Hän on kanssani edelleen, vaikka olen syyllinen siihen, ettei hän ole enää parhaan ystävänsä ja tämän vaimon kanssa tekemisissä ja olen toivottanut heille omasta puolestani hauskaa loppuelämää (viitaten aiempaan blogikirjoitukseen siitä kuinka mua vaan ärsyttää). Hän sanoo melkein päivittäin rakastavansa minua vaikka huonona päivänä huonolla tuulella ja ärsyyntyneenä ollessani saatan tiuskia hänelle pahastikkin. Emme ole varsinaisesti riidelleet vielä kunnolla kertaakaan, yhtäkään tavaraa ei ole heitelty eikä ääntä juuri korotettu. Jotenkin se on meissä molemmissa valmiina asennettuna, että toisen pitää antaa rauhassa riehua ja kiehua, ottaa aikalisä ja sitten koittaa uudestaan kun tilanne on rauhottunut. Tilanne ei pääse käsistä silloin ollenkaan ja anteeksi saa pyydettyä paremmin. Jostain hän aina tietä mikä minun maailmani pimentää ja viimeistään seuraavana päivänä asia on selvä. Ei mene oikeastaan yhtään päivää, etten saa töihin tekstiviestiä tai soittoa, miten hänen päivänsä on sujunut haluten samalla tietää minkälainen päivä minulla on ollut.

Kysyin joku aika sitten häneltä, miksi hän on edelleen kanssani vaikka olen välillä ihan kamala ämmä. Se mitä hän vastasi, oli ehkä tyhjentävintä mitä toiselle ihmiselle voi vastata. "Sä täydennät mua." Se on aika paljon ihmiseltä toiselle sanottu ja kun vielä huomaa sen toimivan toiseenkin suuntaan, ei pahasti voida olla hakoteillä. Eihän tämäkään suhde ole pelkkää shampanjaa ja ruusuilla tanssimista mutta se on aika lähellä. Ei ole ollut päivää, etten voisi olla oma itseni, tehdä tai sanoa sitä miltä minusta milloinki tuntuu, minun ei tarvitse pitää mielipiteitäni sisälläni,koska yleensä saan niihin mieheltäni vastakaikua. Allekirjoitan sen, mitä joku jossain on joskus sanonut, että puoliso on paras ystävä, koska minulla se asia on ainakin niin. Elämän tärkeimmät arvot kohtaavat, eikä minun kertaakaan ole tarvinnut tuntea olevani huonompi tai vähempiarvoinen, kertaakaan ei ole ollut paha olo tulla toisen luo takaisin. Mieheni lukee minua kulmakarvojen tai sormenpään asennostakin kuin myös minä häntä. Kukaan ei tiedä eikä osaa sanoa elämästään 10 vuoden päähän, en minäkään. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan, mutta hyvin paljon pahaa saa tapahtua ja asiat saavat mennä paljon nykyistä huonompaan suuntaan, ennen kuin tiemme eroavat.  Rakkauteni häntä kohtaan on varauksetonta ja aitoa, voimavara, jolla tätä välillä vittumaista arkea jaksaa ja aina kun olemme erossa, tuntuu, että osa minusta puuttuu. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, se on totta, häntä suurempaa rakkautta tuskin minun kohdalleni enää tulee. Hyviä yrityksiä saattaa tulla, mutta aikamoinen ihmemies sitä saa yrittää.

Minä rakastan sinua, tavalla tai toisella, nyt ja aina.