Kyllä ja onneksi se loppui töiden puolesta tänään. En olisi jaksanut päivääkään enää. Mitään suurta draamaa tälle viikolle ei ole mahtunut, mutta vastoinkäymisiä kylläkin. Yleensä vastoinkäymiset sijoittuvat sinne viikon alkupuoliskolle ja niillä on tapana laantua ja kadota kokonaan keskiviikkoon mennessä. Joku planeetta on varmaankin ollut pois radaltaan tai joku on pistellyt neuloilla minun näköistäni voodoonukkea, koska tässä viikossa ei ole ollut yhtäkään hyvää ja täysin onnistunutta päivää. Joka aamu on ollut hyvä olo ja reipas mieli ja maailmanvalloittajafiilis, mutta jotenkin aina työpäivän kuluessa moisesta olotilasta ei ole tietoakaan. Sitten kun illalla pääsee vihdoin kotiin, on niin poikki ettei jaksa edes syödä, makaa  vain sohvalla ja katsoo telkkaria, käy suihkussa ja painuu petiin odottamaan seuraavaa aamua.

Maanantaina meillä alkoi töissä kanta-asiakkaiden värväyskilpailu. sanon minä... Tosin vaikken itse aktiivisesti osallistunutkaan tähän kilpailuun, minulla menee hermo tai tatsi perustyöhön heti kun mukaan otetaan jotain ylimääräistä ja väliaikaista. Mikään ei vituta niin raskaasti kun se, että asiakkaille pitää jakaa jotakin kaupan päälle, selittää jotakin jostakin mistä ei oikein itsekään ole perillä tai jos kaikki ei toimi niinkuin pitäisi. Sitten kun siihen lisätään mukaan vielä muutama vatipääasiakas, joilla on jotaki henkisiä dilemmoja itsensä ja ostostensa kanssa, vähän kassavajetta, työntekijä, joka ei oman itsevarmuutensa keskellä tiedä mitä tekee ja sairaspoissaoloa olin valmis potkimaan kaikkia päähän. Mutta olenhan hyvä näyttelijä ja koska muillakin tuntui olevan koko viikon tiettyä väsymystä/kiinnostuksen puutetta/vitutusta/hälläväliä-meininkiä havaittavissa, olen näin perjantai-iltana elossa enkä irtisanoutunut...

Todellakin, kotona ei ole tehty koko viikkoon muuta kun käyty nukkumassa, lenkittämässä koira, suihkussa ja syömässä, joten viikonloppua vietetään siivoten, tiskaten, jalkalistaprojektin kanssa yms yms yms... No toisaalta siinä sitä sitten hermo löystyy ja pää selviää kun joutuu touhuilemaan ihan arkisia asioita. Olen paahtanut niin täysillä perjantai-iltaa kohden, etten edes muista mitä olen viikon aikana ajatellut. Sitä hommaa pystyy tekemään vaikka olisi kuinka sekaisin tahansa ja onneksi tuli hankittua tuo koira. Aamu- ja iltalenkit koiran kanssa on ehkä parasta ajatteluaikaa ja joskus saan itseni kiinni itseksenipuhumisesta. Puhun itseni kanssa ääneti mutta suu käy ja joskus käsiä huidottuani hoksaan katsoa ympärilleni, ettei kukaan vain nähnyt. Itsekseni olen puhunut oikeastaan aina. Välillä minulla on näkymätön kaveri, joka vaan kuuntelee kun minä puhun ja joskus kuvittelen osoittavani sanani jollekulle todelliselle ihmiselle. Minulla on muutenkin tapana puhua suuni puhtaaksi, joten aika monelta kunnianloukkaussyytteeltä olen varmasti välttynyt kun olen ehkä pahimmat sanat säästänyt vain omille korvilleni...

Ja olenhan minä tällä(kin) viikolla miettinyt sitä, mitä miten sitä elämäänsä eläisi ja mitä siihen haluaisi lisää. Olen miettiny asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi:

- mieheni. Ilman häntä voisin kadottaa sen vähäisenkin järjenhäivän, joka päässäni vielä on jäljellä.

- Meidän kotimme. Tältä tuntuu siis asua ihan oikeassa kodissa

- säännölliset kuukausitulot. Kertaakaan ei ole ollut pakko miettiä mitä kaupasta voi ostaa, koska voi ostaa mitä vana ikinä tarvitsee ja tekee mieli

- oleminen ja eläminen yleensä, vapaus päättää siitä mitä laittaa päälleen aamulla ja meneekö pyörällä töihin

- se kun illalla väsyttää ihan oikeasti ja nukahtaa ihan oikeaan uneen.

- se, ettei tässä oikeastaan ole mitään hätää, ainakaan vielä

Näiden asioiden rinnalla tällainen ultimate paskojen viikkojen isoveli on aika pientä. Kummasti asiat alkaa aina helpottaa kun ne laittaa oikeaan perspektiiviin. Toista samanlaista viikkoa toivon mukaan ei tule heti perään, joten tästä noustaan vielä, jos ei muuten niin katse kohti uusia pettymyksiä vain!