Koin joskus parisen vuotta sitten samanlaista kärsimättömyyttä ja keskittymishäiriötä kun olen tuntenut nyt muutaman kuukauden. Kulutan aikani mahdollisimman vetelästi tai sitten ajattelen saavani päivän aikana niin paljon aikaiseksi, että luovutan jo alkuunsa ja stressaannut kaikista tekemättömistä töistä. Kirjan lukemiseen tai muuhun hetken aikaa keskittymistä vaativaan hommaan koen olevani liian täpinöissä, en vain jaksa keskittyä.

Pari vuotta sitten kyseessä oli elämänmuutos nimeltä koira, nyt sen nimi on lapsi. Luulen, että kun kyseessä on uusi ja erikoinen asia ja tilanne, menetän mukavuudenhaluni, heitän mukavuusalueeni syrjään ja vain jään odottamaan kun jotain konkreettia tapahtuu. En ehkä ole ymmärtänyt sitä, että tekemällä normaaleja juttuja, keskittymällä iltaisin siihen kirjan lukemiseen, aika kuluisi eri tavalla eikä jokainen ajatus pyörisi tulevassa.

Olen myös huomannut, että olen jotenkin ärsykeherkempi kuin aikaisemmin, "normaalielämässä". Pienet asiat, joita ei välttämättä ennen ole huomannut tai ainakaan pistänyt mieleensä, pompahtelvat arjesta esiin. Se, miten koiran häntä keinuu puolelta toiselle sen kävellessä. Se, miltä suukko tuntuu tai se miltä mieheni iho tuoksuu. Se, miltä kevään raikkaus tuoksuu. Se, miltä kurassa käveleminen tuntuu. Se, kuinka koira hörähtää mennessään nukkumaan. Se, miltä yöpaidan päälle laittaminen tuntuu. Tällaiset asiat ovat jostain syystä saaneet uuden merkityksen.

(jatkuu...)