Muistatte varmaan kun tuossa joku aika sitten kirjottelin, että työpaikkani ilmapiiri on heittänyt nyt jostain syystä häränpyllyä eikä oikein kassanlaskukaan sujunut entiseen hyvään malliin. Vielä pari viikkoa sitten halusin ajatella asiaa sinisilmäisesti ja laittaa kaiken inhimillisten erehdysten piikkiin. Sitten alkoi ihan kunnolla asioiden pyörittely ja mahdollisuuksien miettiminen ja maanantaina tuli sitten se päivä kun yhtälöön lisättiin sana "poliisikuulustelu". Keskiviikkoon mennessä tiesimme syyllisen ja kiukun määrä oli valtava. Se tunne, kun huomaa, että omien silmien alla on tapahtunut jotain sellaista, jota ei olisi saanut tapahtua, se tunne, kun ajattelet vihaisena, että jos se nyt olisi tuossa, löisin avokämmenellä naamaan, koska loukkaus itseäni ja antamaani luottamusta kohtaan on suurin mahdollinen, se tunne, muistelet kaikkia niitä hetkiä kun asiasta on puhuttu kaikille yhteisesti ja on vain nyökytelty, että joo, kyllä on kamalaa kun kassa ei stemmaa. Se tunne vetää vähän vaisuksi ja väsyneeksi. Koska epätietoisuudessa oleminen ja kaikkien epäileminen ei ole hyväksi kenellekään mutta pakko se on ollut vain kestää. Tilannetta pahentaa sekin, että kun tietää itse olevansa vastuussa rahaliikenteestä ja kun ei kaikista ponnisteluista huolimatta pysty tekemään asialle mitään, ei voi tehdä muuta kuin odottaa, että asia selviää. Melkein kolme vuotta meni ilman stressiä työstä ja sitten se tulikin korkojen kanssa. No olen ehkä nyt päässyt asiassa siihen hyväksymisen vaiheeseen. Olen ymmärtänyt, että se mitä tapahtui on nyt vain tapahtunut ja nyt ei voi muuta kuin jatkaa eteenpäin elämässä. Kiitos tästä viikosta ja siitä, että voin alkaa taas ajatella muitakin kuin vain työasioita.

Kaksi ensimmäistä "koulupäivää" ovat myös kuuluneet tämän viikon ohjelmaan. Ehkä minulle on tässä vaiheessa elämää jo hieman turha opettaa asiakaspalvelua ja ensivaikutelman tärkeyttä mutta pienen pieni tirpan askel kirjanpitoon ja taloushallinnon perusteisiin oli enemmän kuin tervetullut.Ehkä uuden oppiminen ja tuntemattomat haasteet ovatkin olleet se elämästäni puuttuva asia. Tai ehkä 6 välivuotta oli tarpeeksi pitkä aika lepuuttaa aivoja ja nyt ne on taas siinä asennossa, jossa oppii mielellään ja helposti uusia asioita. No jos kahden vuoden päästä valmistuttuani löytäisin itseni jostain muusta uudesta tilanteesta, olisin onnistunut aika täydellisesti. Kiitos tästä viikosta ja sen mukanaan tuomista uusista haasteista ja positiivisista kokemuksista niiden kanssa.

Ehkä olen tietämättäni ollut joku pinna kireällä koko syksyn, siitä asti kun palasin lomalta. Tämä loppuviikko on mennyt jotenkin unessa, varmaankin siksi, että huomaa taas pystyvänsä rentoutumaan ja elävänsä normaalia elämää ilman ylimääräisiä ajatuksia. Piti mennä sinne ja piti tehdä sitä ja tätä, mutta nukahdin sitten sohvalle 4,5 tunniksi. Alkavista PMS-oireista ei voi nyt tällä kertaa potea olemaltonta surua, koska nyt ei vain ole jaksanut ajatella muuta kuin sitä että pää tyynyyn, että saadaan seuraavakin päivä kärsittyä nopeasti alta pois. Yhteinen aika mieheni kanssa on tullut viime aikoina vietetyksi, sängyssä kylläkin, mutta kylki kyljessä sikeässä unessa. Jos seuraavina viikkoina jaksaisi taas keskittyä enemmän siihen oikeaan elämään, parisuhteeseen, siihen, mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeintä. Kiitos tästä viikosta, siitä, että se on kohta ohi ja siitä, että minun toinen puoliskoni ymmärtää, että joskus ei vain jaksa ja joskus on vain kiva olla kotona yksin ja ottaa vähän rauhassa.

Tästä ei asiat kai kauheasti voi enää huonompaan suuntaan mennä. Se ei vain ole mahdollista. Jos nyt vaihteeksi sinne ylöspäin. Kiitos tästä viikosta itselleni, koska olen selviytynyt, I have survived!