Niin on minulla aina silloin tällöin tapana tehdä. Se on näitä asioita, joita voi sanoa äidinmaidosta tulleiksi. Vimeisen vuoden aikana tosin tullut luettua vähän vähemmän, sen verran ollut muuta ajateltavaa, ettei ole energia ja kiinnostus ihan lukemiseen asti riittänyt.

Minä menen ihan hulluksi kirjastossa. Aina, niin kauan kuin minulla on kirjastokortti ollut, kirjastosta ei ole tullut lähdettyä tyhjin käsin kotiin. Kirja on esineenä sellainen, että pelkästään se, kun sitä pitää kädessä ja plaraa ja katselee sivuja, saa olon tuntumaan ihan ihmeelliseltä. Siellä kirjan sisällä on tarina, joka vain odottaa, että minä luen sen ja otan selvää siitä tarinasta. On yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat kun kirja on jäänyt minulta kesken. Äärimmäisen vastenmielisiä, tylsiä ja mitäänsanomattomia kirjoja tulee silloin tällöin vastaan, mutta yleensä kuitenkin luen ne joskin tosi hitaasti. Esimerkiksi Finlandia-voittaja Oksasen Puhdistusta luin varmaan puoli vuotta, koska teksti oli sellaista, ettei oikeasti halunnut tietää mitä seuraavalla sivulla lukee. Siksi en oikein ymmärräkään  Puhdistuksen osakseen saamaa huomiota ja palkintoja. Ehkä jos olisin sitä ikäpolvea, joka oikeasti ymmärtäisi paremmin Neuvostoliiton aikana tapahtuneet asiat ja olisi elänyt niiden kanssa, voisi suhtautumiseni olla toisenlaista. Nyt ko. kirja oli vain todella ahdistava kertomus ihmiskaupasta, seksityöläisistä ja vanhan naisen yksinäisyydestä ja pieleen menneestä elämästä. 

Tarkoitus olisi nyt siis kirjoittaa jonkin sortin arvio tästä viimeisimmästä lukemastani kirjasta, joka on siis Hennig Mankellin Syvyys (Djup). Mankell on tuttu kirjailija, sillä olen lukenut hänen Wallander-dekkarinsa ja romaanin Kennedyn aivot. Kurt Wallanderin kanssa "ystävystyin" ikuisiksi ajoiksi, hänessä on sitä karua äijää, eronnut keski-ikäinen rikospoliisi, joka on aina ollut naimisissa vain yhden asian, työnsä, kanssa. Kurtille sydämeni sykkii, samaan tyyliin kuin esim. Christien Hercule Poirotille, mutta nämä Mankellin muut romaanit eivät nyt oikein ota iskeäkseen. Kennedyn aivot oli vielä lupaus jostain jännityksestä ja piinasta viimeisille viidelle sivulle asti, kunnes homma sitten lopahti kesken ja kirjan keskeinen dilemma kusahti kokonaan eikä sen kanssa päästy puusta pitkälle. Ja vähän samoin kävi nyt tämän Syvyyden kanssa. Ensinnäkin tarina ajoittuu ensimmäisen maailmansodan aikoihin, joten tyyli oli kai sen takia tietoisesti hieman vanhahtavaa. Toisekseen tarina nyt ei ollut kummoinen. Päähenkilö, Ruotsin laivaston kapteeni, päätyy salaisella merenmittaustehtävällään käymään yksinäisellä saarella keskellä merta ja saarella asuu nuori leskinainen yksin. Mies rakastuu tähän myrskyluodon maijaan vaikka hänellä on Tukholmassa vaimo ja koti hienolla paikalla. Mies soutaa ja huopaa näiden kahden naisen välillä, valehdelle vuoroin molemmille ja siittää siinä ohessa molemmille Laura-nimiset tyttäret. Vaimonsa tytär kuolee pian syntymän jälkeen ja mies on tietenkin tapahtuman aikoihin saarella riiaamassa toista naista, jonka tytär taas voi paksusti. Mies jää kiinni valheestaan ja yhtenä kauniina päivänä hänen kiikariinsa osaa raivostunut vaimo purjeveneessä. Mies on selityksen velkaa molemmille naisille ja kun asiat on selvitetty ja kun vaimo ymmärtää, että saarella asuu terve Laura-tyttö, hän menettää järkensä ja niin naiset lähtevät yhdessä saarelta, toinen viemään vaimoa sairaalaan ja mies jätetään saarelle vuorostaan odottamaan. Nainen on pirullinen otos ja niinpä mies saakin maistaa omaa lääkettään ja tajuttuaan jääneensä vuorostaan yksin saarelle vailla paluuta takaisin, mies hyppää riippakiven kanssa mereen ja sinne jää.

On olemassa kirjoja, jotka olisi pakko saada luettua siltä istumalta. Tarinoita, joiden loppua toivoo ja pelkää. Henkilöitä, joiden toivoisi päätyvän loppuelämän kestävään onneen. Kirjoja,joista ei vain haluaisi päästää irti ja laittaa kansia kiinni. On olemassa kirjoja, jotka lukee viihteenä ja helppoina juttuina ja joista jää hyvä ja kevyt mieli. Ne eivät jää kaivelemaan mieleen ja ne useimmiten unohtaa lukiessaan muita kirjoja.

Sitten on kirjoja, jotka ovat vain sanoja sanojen perässä, juoni löytyy ja sitä jotenkuten jaksaa seurata, ehkä vain velvollisuuden tunteesta. Tarina tuntuu vähän pintaliidolta tai siihen ei vain pääse syvälle käsiksi. Sen nyt lukee kun se on siinä odottamassa vuoroaan että tulisi luetuksi. Syvyys oli vähän tällainen kirja. Halusin tietää kuinka loppujen lopuksi käy, mutta päästäkseni siihen kohtaan, hyppelin sivuja, joilla nyt ei ollut niin juonen kannalta merkitystä ja haukottelin useasti lukemisen lomassa. Näistä kirjan henkilöistä ei kukaan jää kummitelemaan mieleeni tämän läpihuutojutun jälkeen, mutta tulipa nyt otettua selvää mitä heille tapahtuu, kuinka kaikki päättyy. 

Kouluaikoina mikään ei ollut niin rasittavaa kun kirjoittaa analyysi jostain kirjasta ja miettiä, mitähän nyt milläkin on tarkoitettu ja mikä on ollut kirjailijan syvin henkinen probleemi tämän kirjoitusprojektin aikana. Kuitenkin kun se pakolla analysoiminen loppui, huomasin, että oikeasti analysoin kaikken lukemaani jollain tavalla aina. Kesälomalla luin modernia kauhukirjallisuutta suoraan Ruotsista ja vasta seuraavaa kirjaa lukiessani tajusin, että siinä kirjassa käsiteltiin lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, alkoholismia, yksinäisyyttä, työttömyyttä, avioeroperheitä ja koulukiusaamista, mutta nämä yhteiskunnaliset ikuisuuskysymykset jäivät toisarvoisiksi, koska tarina oli kirjoitettu niin lumoavan koukuttavasti, että ne otti oleellisena osana tarinan kulkua ja 606 sivua meni muutamassa päivässä hujauksessa. Joten siis älkää lukeko Syvyyttä, lukekaa Ystävät hämärän jälkeen (kirjailija oli joku Lindqvist).

Saatan vielä lukea jonkun muunkin kirjan ja analysoida sitä , jos ei muuten niin vittuuksissani....