Koska meneillään on taas se aika kuukaudesta, ajattelin vähän jakaa naisnäkökulmaa ihan vaan huvikseni...

En ole koskaan oikein täysin ymmärtänyt sitä, miksi naisista puhutaan "heikompana" sukupuolena. Minua ei pidä nyt ottaa feministinä, koska mielipiteelleni on olemassa järkeviä perusteluita. Ensinnäkin juuri tämä aika kuukaudesta... Kovin heikko ja hauras ei ihminen voi olla, jos joka kuukausi kestää sietämättömiä kramppeja ja kipua, jaksaa tehdä niistä huolimatta töitä ja elää normaalia elämää samalla kun sisuskalut kramppaa säännöllisesti ja ainoa mitä tekisi mieli tehdä 5 päivää, on maata sykkyrällä peiton alla pimeässä ja ulista yksikseen. Kovin hauraasta olemuksesta ei voida puhua silloin, kun pahimmissa hormoonimyrskyissä vedetty viehättävän ja mukavan ihmisen rooli menee täydestä. Oikeasti tekisi vain mieli potkia kaikkia päähän ja paiskata maahan makaamaan itkupotkuraivareissa. Heikkouden piikkin ei voi laittaa sitäkään, miten ihmisen lapset tähän maailmaan ilmestyvät. Heikko ihminen tuskin vapaaehtoisesti on valmis punnaamaan fjoosastaan vesimelonin kokoista myttyä pihalle ihan tuosta noin vain. 

Heikkoudesta voidaan naisten kohdalla puhua mielestäni vasta sitten kun elämä on oikeasti nyrkin ja hellan välissä ja ainoa mitä yritetään pitää pystyssä on kulissit ja kokonainen perhe.

Entinen poikaystäväni oli vakuuttunut siitä, että miehet ja naiset ovat keskenään samanlaisia, että on mahdollista kasvattaa lapsi sukupuolineutraalisti ja että on väärin puhua naisten ja miesten töistä, tyttöjen ja poikien väreistä ja se mikä näyttää hyvältä naisen päällä, voi näyttää hyvältä myös miehen päällä. Ja tässä oikeasti vasta yksi syy siihen, että tämä kyseisestä henkilöstä puhun nykyään etuliitteellä ex.... En väitä vastaan, jos joku jossain haluaa kasvattaa lapsensa sukupuolineutraalisti,miksei seki ole mahdollista, mutta olen sitä mieltä, että lapsi jossain vaiheessa ymmärtää kumpaan lokeroon hän kuuluu. Siskollani on puolitoistavuotias poika, jota ei ole missään vaiheessa kasvattetu mitenkään erityisesti pojaksi, häntä on vain vauvasta asti kiehtonut kaikki vehkeet, joissa on renkaat ja jostain hän vain ymmärtää, millä avaimella mikäkin auto toimii. Muistan kasvatuspsykologian tunnilta sen verran, että pikkulapsille on ihan normaalia jossain vaiheessa se, että pojat ottaa leluikseen muutaman nuken ja tyttöjen lelulaatikosta löytyy traktori tai työkalupakki. Kuitenkin meidän huushollissa on mieheltäni kielletty kaikenlainen pinkkiin pukeutuminen vaikka kuulemma pinkki kauluspaita yhdistettynä muun vaatetuksen kanssa oikein olisi tyylikkään näköinen. Niinpä niin ja lehmät lentää... No toisaalta tuli se exäkin järkiinsä katsottuaan telkkarista tiededokumentin aivojen rakenteesta ja sai sen kautta ihan tieteellisiä faktoja siitä, että naisen ja miehen aivot ovat rakenteeltaan erilaisia ja näin ollen on olemassa kaksi sukupuolta, nainen ja mies, joilla molemmilla on omat tapansa toimia. Joten enää minun ei tarvinnut keksiä perusteluita väitteelleni, miksei viininpunainen pitsihuivini ei todellakaan sovi exäni kaulan ympärille, koska sille vatipäälle ei vain kelvannut perusteluksi se, että huivi on liian naisellinen, eikä vain nyt satu sopimaan isolle miehelle ja tha's it.

Miksi muuten naisen ei ole soveliasta piereskellä julkisesti ja niin että sen muutkin kuulevat? Naisella on samat perusruumiintoiminnot kuin miehellä, kyllä, nainenkin joutuu joskus käymään istunnolla! Ei ole ollenkaan harvinaista, että tulen kotiin töistä niin täynnä kaasua, että pienikin kipinä voisi jysäyttää minut metaanivarastoineni taivaan tuuliin. Ja tiedättekö kuinka kivuliaita ilmavaivat osaavat olla joskus?! Ja silti on pakko pidätellä, koska olisihan se nyt kamalaa jos joku kuulisi tai haistaisi. Julkisen röyhtäilyn olen jo vapauttanut pannasta, suotakoon se minulle. On olemassa kulttuureja, joissa röyhtäys on kokin suurin kiitos, joten tämän varjolla tunnen olevani oikeutettu röyhtäilemään. Missähän vaiheessa elämää piereskely muuttuu noloksi ja sellaiseksi mitä ei haluaisi olevan olemassakaan? Pienelle lapselle se on luonnollista, mutta en vain jaksa muista koska se muuttui tietoiseksi vatsanväänteiden hankkimiseksi. Parisuhteen alussahan se on normaalia, sitä haluaa antaa itsestään mahdollisimman täydellisen kuvan. Mutta aika pian sitä huomaa, ettei se pidemmän päälle ole mukavaa. Mieheni kanssa seurustelun aloitettuani jaksoin ehkä muutaman ensimmäisen viikon pidätellä tai kaasuttaa vaivihkaa, mutta sitten vaan tuli sekin päivä vastaan kun oli todettava ääneen, että "Kuule, mun tarttee nyt tuottaa sulle pettymys, mutta kyllä, mun on nyt pakko pierasta!".

Niin ja se kuuluisa naisen logiikka, miksi sitä aina mollataan? Koska se on maalaisjärjen lisäksi maailman ainoa toimiva logiikka. Kun nämä kaksi löytyy saman ihmisen päästä, menestys on taattu. Mieheni on malliesimerkki miehen logiikasta, kaikki pitää aina ajatella vaikeimman ja mutkan kautta. Sitten kun esitän oman arvioni ja sen kuinka olen jonkun asian ajatellut, mieheni menee hämilleen ja ihmettelee ääneen miksei hän tullut tuota samaa ajatelleeksi. Hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, mieheni on aina saanut myöntää, että minä olin oikeassa, jopa silloin kun hän ihan tosissaan ja viimeiseen asti ajatellut hoitavansa homman kotiin ja olleensa ihan kettu kun selvisi milloin mistäkin ongelmasta.

Naisten ehkä suurin synti on se, että naiset ovat tehokkaita ja parhaita selkäänpuukottajia, paskanpuhujia ja porukasta ulos sulkioita. Tytöt varsinkin ovat tehokkaita kiusaajia ja mielipiteet saattaa vaihdella kerran viikossa, siitä kenen kaveri ollaan ja kuka nyt saa jäädä kaiken ulkopuolelle. Ehkä sen takia minulla ei ole peruskouluajoilta jäänyt läheisiä kaverisuhteita kun aina oli joku jonka kanssa klikkasi tai jolle seura ei enää kesäloman jälkeen kelvannutkaan. Ja sitten kun yläasteella nukkui mielummin viikonloput kotona omassa sängyssä kuin pusikossa omassa oksennuksessaan, olin auttamattomasti muiden tyttöjen ulkopuolella. Ei se haitannut, eipä se seura kauhesti kiinnostanutkaan, mutta voin kuvitella kuinka ahdistavaa tilanne saattaa olla jollekulle heikommalle. Tai jos tilanne on vielä raaempi, että kyseessä ei ole ainoastaan ulkopuolelle sulkeminen vaan suoranainen kiusaaminen. Kanoillahan on tarkka nokkimisjärjestys ja isossa yhteisössä, jossa on paljon tyttöjä tai naisia ei meno ole kanalaa kummempi. Sen takia olen kai aina jotenkin tullut poikien kanssa paremmin juttuun, pojille voi rauhassa soittaa suutansa ja heidän silmissään tehdyt asiat ja tekemättä jättämiset ovat yks hailee, he saattaavat toki vähän katsoa sinua kieroon, mutta harvemmin jätkäporukasta ketään suljetaan pois. Nainenhan ei halua kuulla puhuttavan itsestään pahaa, vaikka minua ainaki joskus huvittaisi kuulla muiden mielipiteitä itsestäni. Nainen haluaa olla itse puhumassa sitä pahaa. Kesällä satuin toisella korvalla kuuntelemaan kahvilan viereisessä pöydässä käytävää kahden keski-ikäisen rouvan keskustelua. Rouvista toinen oli nyt kuullut jostain jonkun suusta, että joku jossakin oli puhunut hänestä ja oli siitä kauhean tuohtunut. "Siis minähän ei piittaa mitä se puhuu, mutta voisi vähän kanssa miettiä. Yksikseen se nyt sitte miettii ja puhuu muiden kanssa minusta ja meidän asioista ja ihan kummallista sellainen. Voisi joskus miettiä mitä on itse tehnyt ja mä sanon nyt sinulle tämän, että....." Ja paasaaminen jatkui ja jatkui ja toinen rouva vaan nyökkäili ja myötäili ja niin paskanpuhujasta tuli se, josta puhuttiin paskaa. Voi naiset... 

Pakkohan sitä on vaatteistakin puhua kun puhutaan naisista. Ensinnäkin kuka sen aina keksii, että vetämällä perunasäkin päällensä näyttää hyvältä ja tyylikkäältä! Kuka keksi tuoda haaremihousut takaisin vaatekauppoihin ja sai vielä kaikki vakuuttuneeksi siitä, että hyvältä näyttää! Ja nämä haalariasut.... Ihmisen on ihan ookoo käyttää potkupukuja sen ikäisenä kun kakkii housuunsa, mutta ei ehkä ihan enää sen jälkeen koskaa ikinä. Ja mikä meitä naisia vaivaa kun näihin juttuihin pitää aina hoksahtaa! Tai jos ei hoksahda, niin sitten saa turhautuneena kiertää kaupasta kauppaan kun ei löydy mitään ostettavaa. Shoppailuhan on rankkaa, ei paitsi kukkarolle, vaan myös oikeasti kunnolle. Itsehän joudun ostamaan vaatteeni nykyään Anttilasta ja kirpputoreilta, koska niissä myydään vielä ihan oikeita vaatteita: paitoja ja housuja. Yksi asia, jota inhoan yli kaiken, on rintsikoiden ostaminen. Varsinkin talvella. Hikiset vaatteet ensi pois päältä ahtaassa kopperossa, sitten väännät ja käännät liivejä päällesi ja ehkä yhdet niistä viisistä liiveistä, jotka rekiltä nappasit, sopivat joten kuten. Siksi ostankin liivini yleensä alennusmyynneistä taloudellisen tappion minimoiseksi summan mutikassa suurin piirtein oikeaa kokoa ja sovitan vasta kotona. Ja miksi naiset joutuvat kärsimään niin paljon ollakseen herkkuja? Korkokengissä käveleminen ei ole pidemmän päälle mukavaa ja kehoittaisin kaikkia stringienkannattaja-miehiä kulkemaan itse päivän verran naru perseen välissä, niin tietäisivät ettei se kamalan mukavaa ole, vaikka saattaa näyttää esteettisesti silmää hivelevältä. Ja sitten kun on tehnyt päätöksen, että luopuu mukavista yläasteella ostetuista Nalle puh-alushousuista ja korvaa ne aikuisen naisen tekokuituisilla pitsipöksyillä, saa palkinnoksi hiostavista housuista hiivasienitulehduksen. 

Mutta naisena olemisessa parasta on se, että tunteita on vapaus käyttää ja näyttää. Nainen saa itkeä ja nauraa silloin kun siltä tuntuu.