Tässä vaiheessa tätä närästyksen ja turvotuksen siivittämää raskautta on kai aika alkaa miettiä sitä, mikä tulee raskauden jälkeen. Äitiyttä nimittäin. Olen tässä muutamaan otteeseen jo joutunut sitä hiemna omalta kohdaltani pohtimaan sellaisissa tilanteissa, missä olin muiden äitien ympäröimänä. Olen aina ihmetellyt sitä, että muuttuuko nainen vain ja ainoastaan lastensa asioista puhuvaksi koneeksi kun hänestä tulee äiti. Eikö muiden äitien kanssa osata puhua mistään muusta kuin siitä koska hampaat puhkeaa, mikä on kiinteiden syömisessä ajankohtaista, minkälainen lääkäri neuvolassa oli ja kuinka oma mies osallistuu lasten- ja taloudenhoitoon? Koska tuollainen tulevaisuus hieman minua pelottaa. Enkö minäkään muutaman kuukauden päästä osaa keskustella mistään muusta ja meneekö kanssasisarien kanssa illanvietto jossain vaiheessa aina siihen, että aletaan kertaamaan synnytystä ja sitä kuinka paljon repesi ja mistä. Onneksi olen omassa kaveripiirissäni ensimmäinen lapsensaaja, niin ehkä minulla on vielä mahdollisuus pysyä muissakin aiheissa. Silti jossain vaiheessa kai tuokin on väistämättä edessä vaikka nyt ajattelisin ihan toisin. Ehkä tässä on vähän sama asia kun siinä, että työporukan illanvietto ajautuu aina jossain vaiheessa työasioihin.

Toisaalta minua hieman pelottaakin tämä muiden äitien kohtaaminen sitten kun itse olen konkreettisesti äiti. Mitä jos käykin niin, että minulle ei missään vaiheessa äitiyttä tule mieleen tai yleensäkään tarvetta alkaa keskustella synnytyksistä tai imetyksen lopettamisesta kenenkään kanssa ja yrittäessäni keskustella jostain normaalien ihmisten aiheesta, huomaankin, ettei se silloisen seuran läsnäollessa onnistu, koska kaikki muut ovat niin äitiyttä täynnä. Äidit ovat nimittäin raakalaismainen porukka, jos joku erehtyy sanomaan heille jotain poikkipuolista ja yleistä paapomisen vastaista. Jos lapset osaavat olla ilkeitä sellaiselle, joka ei sovi joukkoon, niiden lasten äidit eivät ole yhtään sen kummempia. Silloin tällöin, ajalla ennen raskauttakin, laitoin merkille, että joillekin ihmisille on elintärkeää elää siellä vaaleanpunaisessa äitikuplassa ja jos sen kuplan rauhaa häiritsee, on vaikutus sama kun työntäisi kätensä isoon muurahaispesään.

Joten minua viedään nyt vähän kahteen suuntaan tässä asiassa. Toisaalta tahtoisin saada uusia äiti-kavereitakin, mutta en tahdo päätyä sellaisen vaalenpunaisen kuplan laitamille. Tahtoisin kärryttelyseuraa, mutta sellaista, joiden kanssa voisi puhua vaikka siitä, mitä lehdissä kirjoitetaan tai siitä, mistä nyt muutkin normaalit ihmiset puhuu ja jos minulla olisi tarve vertaistuelle saisin sitä halutessani eikä sitä tuputettaisi joka lauseessa. Mielenkiinnolla odotan, löytyykö mistään yhtäkään normaalia ihmistä äidiksi tulemisen jälkeen.

Tietenkin sitä alkaa miettiä myös sitä, millä tavalla haluaa lapsensa kasvattaa. Mieheni kanssa ollaan yhtä mieltä siitä, että lapsi keksii kyllä itsekin omat harrastuksensa eikä meidän tarvitse väkisin pakottaa 2-vuotiasta satubalettiin tai soittotunnille. Sitten kun lasta itseään kiinnostaa jokin asia, olemme hänelle siinä tukena. Maalaisjärki ja järkevät arvot toivomme tulevan jos ei äidinmaidosta niin ainakin jotenkin automaattisesti elämisen yhteydessä. Kun asiaa oikein vakavissaan alkaa ajatella, huomaa, ettei se itse lapsen saaminen olekaan mikään iso askel tai mullistava muutos. Kaikki se, mikä tapahtuu syntymästä seuraavan 20 vuoden aikana on se, joka vanhempien elämää muuttaa. Se, miten on itse elämänsä järjestänyt tai jättänyt järjestämättä, pitäisi saada taottua oman lapsensa päähän, että hänkin tulisi pärjäämään omillaan ja osaisi itsenäistyä.

Koska olen ollut nyt kotona puolisentoista kuukautta oikeastaan vain odottamassa, aikani on alkanut käydä hieman pitkäksi ja olisin jo valmis saamaan lapsen syliini. Kaikki on valmista ja hankittua, nyt puuttuu enää vain se tärkein. Synnytystäkin voi näköjään alkaa odottaa, koska sitten kun se on ohi, alkaa se ihan uusi aika. Hyvällä säkällä sitä uutta aikaa odotellaan vielä viitisen viikkoa, vähän paremmalla säkällä enää kolme. Oli se aika mikä tahansa, arvelen olevani valmis uuteen rooliin elämässäni. Tiedän, että hössöttävää äitä minusta ei tule, sen homman jätän ihan muille. Tahtoisin nähdä itseni järkevänä äitinä, joka osaa pitää rajat ja kurin, mutta joka on myös läsnä tarvittaessa. En halua olla uhrautuva äiti, koska ihminenhän minäkin olen, mutta haluan olla turvallisuuden ja avun tankkausta varten olemassa. En halua olla kaveriäiti, koska kaverit ovat ihmisellä jotkut ihan muut ihmiset kuin oma äiti, mutta halaun olla äiti, jolle voi sanoa mikä vituttaa. En halua olla vaalenapunaisen pilvilinnan tai kuplan äiti, vaan normaali ihminen, joka on tullut äidiksi ja saanut perheen itselleen. Haluan, että olemme mieheni kanssa vanhemmat, jotka ovat paikalla silloin kun tarvitsee, mutta jotka myös päästävät napanuoraa pitkälle tai katkaisevat sen sitten kun sen aika koittaa. Ja haluan, että pystymme opettamaan jälkikasvullemme senkin, ettei kaikkea voi aina saada eikä kaikki aina onnistu ja niistäkin pettymyksistä huolimatta elämä jatkuu.